Pienten puolustajat

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (2010, suom. 2015)

Iskin välittömästi kiinni kuin sika limppuun uuteen Jackson Broady -dekkariin, kun bongasin sen kesäkuun alussa kirjakaupasta. Näitä ei totta tosiaan jäädä odottelemaan halvempina (ja pienempitekstisinä) pokkaripainoksina, kirjaston lainausjonoista nyt puhumattakaan! Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Atkinson on ihan noita punomaan koukuttavia juonia ja luomaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Jos nyt jotain toivomisen varaa jäi, niin Jacksonin rakkauselämässä olisi voinut tapahtua vähän enemmän...;)

Tätäkään Atkinsonia ei kannata, eikä oikein voikaan, lukea muutaman sivun erissä iltalukemisena; sen verran monta keskushenkilöä ja risteilevää juonta täytyy pystyä seuraamaan yhtä aikaa. Lisäksi on vielä takaumia 1970-luvun tapahtumiin ja viittauksia Jacksonin aikaisempiin vaiheisiin. Lyhytpinnaiselle nykylukijalle tekee tosi hyvää välillä uppoutua tällaisiin monimutkaisiin kudelmiin.

Pääjuoni alkaa siitä, kun leedsiläisen ostoskeskusken vartiointipäällikö Tracy Waterhouse ottaa hetken mielijohteesta kaltoin kohdellun pikkutytön siipiensä suojaan. Keski-ikäinen, kookas ja ronski Tracy on jäänyt eläkkeelle poliisin virasta. Hän on aika yksinäinen sinkku, joka etsii sisältöä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä. Eräänä päivänä Tracy huomaa poliisiajoiltaan tutun narkkarin, Kellyn, joka kovin ottein  raahaa perässään pientä tyttöä bussipysäkille. Kelly näyttää olevan pöllyssä ja mesoaa lapselle niin, että kaikki ympärillä olevat ihmiset kääntyvät katsomaan. Tracy lähtee seuraamaan kaksikkoa ja pysäyttää heidät. Jokin naksahtaa Tracyn päässä ja hän kysyy Kellyltä, paljonko tämän lapsi maksaa. Tracy on juuri nostanut pankista ison summan rahaa remonttimiehensä palkkaa varten, ja niinpä hän kaivaa laukustaan kirjekuoren, jossa on kolmetuhatta puntaa, antaa rahat Kellylle ja ottaa Courtneyn, Kellyn tyttären, hoiviinsa. Tästä alkaa varsinainen tapahtumien vyöry. Tracy haluaa kiihkeästi pitää lapsen, eikä tälläkään tunnu olevan suuremmin ikävä narkkariäitiään. Tracy päättää hankkia itselleen ja Courtneylle uuden henkilöllisyyden ja muuttaa tämän kanssa pois maasta.

Samaan aikaa yksityisetsivä Jackson Broady saapuu Leedsiin tutkimaan uusinta toimeksiantoaan. Australialainen Hope McMaster on palkannut hänet selvittämään biologisten vanhempiensa henkilöllisyyden, ja jäljet ovat johtaneet Jacksonin tämän omiin lapsuudenmaisemiin. Jacksonin on määrä tavata sosiaalityöntekijä, joka on aikoinaan hoitanut Hopen adoption. Leedsissä Jacksonille tapahtuu vähän samankaltainen episodi kuin Tracylle: Jackson näkee, kuinka eräs mies pahoinpitelee koiraansa. Hän vetää miestä turpaan ja ottaa koiraparan hoiviinsa. Koirasta ja Jacksonista tulee erottamaton parivaljakko. Käy ilmi, että Jacksonin ja Louise Monroen tiet ovat jälleen erkaantuneet (tietysti!). Jackson on myös saanut varmuuden, että hän on Julian lapsen isä ja että hän yrittää hapuillen rakentaa suhdetta poikaansa. Lisäksi Jackson on tuloksetta yrittänyt jäljittää ex-vaimoaan Tessaa, joka huijasi häneltä miljoonaomaisuuden ja häipyi se mukanaan. Jackson on koiransa kanssa kuin lännenelokuvien levoton yksinäinen ratsastaja - paitsi että hevosen sijaan hän ajaa kulahtaneella Saabilla.   

Kolmannen juonipolun päähenkilö on vanha, dementoituva näyttelijätär Tilly, joka on tullut Leedsiin tv-sarjansa kuvauksiin. Tilly sattuu paikalle, kun Kelly raahaa Courtneyta bussipysäkille. Asia alkaa vaivata häntä kovin ja  häntä kaduttaa, ettei hän eikä kukaan muukaan puuttunut pikkutytön huonoon kohteluun. Tilly ei tietenkään tiedä, miten tilanne tuosta jatkui. Muutenkin hänen elämänsä muuttuu koko ajan kaoottisemmaksi, kun muisti tekee yhä enemmän tepposia.

Jacksonin tutkimukset eivät suju ongelmitta. Sosiaalityöntekijä, jota Jackson on tullut Leedsiin tapaamaan, tekee oharit, eikä häntä sen jälkeen enää saada kiinni mistään. Jackson onnistuu kuitenkin kähveltämään sosiaalityöntekijän toimistosta kansion, jonka avulla hän pääsee eteenpäin tutkimuksissaan. Pian ilmenee, että joku toinenkin nuuskii samoja jälkiä, jotka johtavat 1970-luvulla tapahtuneeseen murhaan. 

Itse asiassa kirja alkaa juuri näistä vuoden 1975 tapahtumista. Nuori, juuri poliisiksi valmistunut Tracy Waterhouse menee parinsa kanssa lukittuun huoneistoon, josta löytyy murhattu nainen ja tämän pieni poika. Poika on heikossa kunnossa mutta elossa, äiti puolestaan on ollut kuolleena pari viikkoa. Järkyttynyt Tracy kantaa pojan sylissään ulos huoneistosta ja antaa lapsen sosiaalityöntekijän hoiviin. Kun Tracy myöhemmin haluaisi tavata pojan ja kyselee, missä tämä on, hänelle ei kerrota mitään eikä hän saa tavata lasta. Muutenkin murhatutkimuksissa tuntuu olevan jotain outoa, mutta pikkuhiljaa asia hautautuu uusien tehtävien alle.

Kaikki edellä olevat, aluksi irrallisilta tuntuvat juonet, yhdistyvät jälleen äärimmäisen jännittävällä tavalla. Kirjaa on vaikeaa laskea käsistään, kun sen kerran on aloittanut! Lisäksi Atkinson on luonut taas joukon ihania henkilöitä, joiden kohtalot koskettavat ja liikuttavat. Kömpelö Tracy, jonka äidinvaistot "aarteita" keräilevä, sisukas ja aina nälkäinen pieni Courtney herättää ja omasta muistamattomuudestaan hämmentynyt Tilly ovat todella sympaattisia hahmoja, joille toivoo onnellista loppua. Myös Jacksonin ja Lähettilään (koiran pannassa on nimi Lähettiläs) yhteiseloa Atkinson kuvaa lämpimän humoristisesti. Tracy ja Jackson ovat antisankareita, jotka puolustavat pienempiään viimeiseen asti, välillä lainkirjaimen noudattamisesta lipsuen.

Atkinson pohtii tässä romaanissaan tuttujen teemojensa lisäksi lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja ahdistusta sekä adoptiota. Hän tuo esille sen, kuinka tärkeä on tieto biologisista vanhemmistamme. Vaikka Hope McMaster on elänyt onnellista elämää rakastavien adoptiovanhempiensa kanssa, hänellä on pakottava tarve saada tietää, mistä hän on lähtöisin ja keitä hänen biologiset vanhempansa olivat - silläkin uhalla, että tarina on ruma ja surullinen.



 

Äitejä, tyttäriä ja puutarhanhoitoa

Kate Morton: Hylätty puutarha (2008, suom. 2014)

Kesälomalle laskeutumiseni tapahtui tänä vuonna Kate Mortonin Hylätty puutarha -tiiliskiven avulla. Ostin romskun jo aiemmin keväällä Jyväskylän kirjamessuilta ja se pyöri pöydilläni polttelemassa näppejäni siitä saakka. Kun sitten vihdoin ja viimein tutkielmat oli arvioitu ja tuli aika lähteä leirikouluun, pakkasin kirjan mukaan ja ahmin sitä (ja suklaata) aina, kun sain tilaisuuden mennä huoneeseeni hengähtämään valvontatehtävistä. Tarinan loppuun pääsin toukokuun 31. päivänä junassa (ilman suklaata), paluumatkalla sisarenpojan lakkiasista.

Mortonin romaani oli täydellinen valinta pään nollaamiseen ja kesälomafiiliksen herättämiseen: koukuttava, häpeämättömän romanttinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja ihana miljöö. Mitä muuta ihminen tarvitsee irtiottoon arjesta? (No ehkä ehtymättömän levyn suklaata...)

Teoksessa liikutaan kolmessa aikatasossa: 1900-luvun alussa, vuodessa 1975 ja vuodessa 2005. Tarinaa kerrotaan kolmen naisen, Eliza Makepeacen, Nell Andrewsin ja Nellin tyttärentyttären Cassandran näkökulmasta. Keskushenkilö on australialainen Nell, joka täysi-ikäiseksi tulleessaan saa tietää, että hänet on adoptoitu. Adoptiovanhemmat ovat  ottaneet Nellin huostaansa, kun tämä noin nelivuotiaana on saapunut yksin laivassa Englannista Australiaan. Tieto saa Nellin pois tolaltaan ja mullistaa täysin hänen elämänsä. Hän purkaa kihlauksensa ja muuttuu sulkeutuneeksi. Myöhemmin Nellistä tulee antiikkikauppias ja hän saa tyttären, Lesleyn. Suhde tyttäreen jää kuitenkin etäiseksi, sillä hämärät muistikuvat omasta varhaislapsuudesta, laivamatkasta ja "Kirjailijattaresta" alkavat piinata Nelliä yhä enemmän. Lopulta hänen on pakko ruveta selvittämään, keitä hänen biologiset vanhempansa ovat ja miksi he ovat hyljänneet hänet. Vuonna 1975 Nell matkustaa Englantiin ja pääseekin totuuden jäljille. Kun Nell palaa Englannista, mysteerin selvittäminen keskeytyy, sillä Lesley saapuu yllättäen äitinsä luo, jättää tyttärensä Cassandran tämän hoiviin ja häipyy omille teilleen.

Alkukankeuden jälkeen Nellistä ja Cassandrasta tulee hyvin läheisiä, ja Nell kasvaa aikuiseksi isoäitinsä talossa. Cassandrasta tulee taiteilija, hän menee naimisiin ja saa pojan. Kauhea onnettomuus kuitenkin muuttaa kaiken: Cassandran mies ja poika kuolevat autokolarissa, Cassandra menettää elämänhalunsa ja lopettaa taiteilijanuransa. Isoäiti Nell kiskoo tyttärentyttärensä ylös pahimmasta murheen alhosta, ja he alkavat yhdessä hoitaa Nellin antiikkiliikettä. Kun Nell vuonna 2005 kuolee, Cassandra saa tietää isoäitinsä salaperäisen taustan. Nellin jäämistöstä löytyy matkalaukku, joka tällä on lapsena ollut mukana saapuessaan Australiaan. Matkalaukussa on harvinainen, upeasti kuvitettu Eliza Makepeacen kirjoittama lastenkirja, jota Cassandra muistaa pienenä salaa lukeneensa. Lisäksi Cassandra löytää Nellin päiväkirjan, jossa on merkintöjä vuoden 1975 Englannin-matkasta. Käy myös ilmi, että Nell on ostanut tuolla matkallaan vanhan talon, josta hän ei ole koskaan kertonut kenellekään ja jonka Cassandra nyt perii. Cassandra lähtee Englantiin seuraamaan isoäitinsä jälkiä ja ratkaisemaan tämän arvoitusta.

Nellin ja Cassandran tarinoiden rinnalla kerrotaan viime vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvaa kirjailija Eliza Makepiecen elämäntarinaa. Lontoolainen Eliza ja hänen veljensä Sammy jäävät orvoiksi, ja sisarukset joutuvat kasvattilapsiksi hirvittävään Swindellin perheeseen, jossa heitä kohdellaan huonosti. Veljen tapaturmaisen kuoleman jälkeen tapahtuu ällistyttävä käänne - kuin suoraan satukirjasta: käy ilmi, että Elizan suku omistaa rikkaan Blackhurstin kartanon, ja Elizan eno haetuttaa sisarentyttärensä hoiviinsa. Elämä vauraassa kartanossa lihapatojen ääressä ei kuitenkaan ole erityisen onnellista, sillä henkinen ilmapiiri on kireä ja iloton. Eno vetäytyy omiin oloihinsa, enon vaimo inhoaa Elizaa ja serkkutyttö Rosekin on sairaalloinen ja elää eristyksessä ulkomaailmasta. Elämäniloa pulppuava ja jännittäviä tarinoita keksivä Eliza kuitenkin parantaa Rosen, ja tytöistä tulee hyvin läheisiä. Rosen äiti ei tästä lämpene Elizaa kohtaan vaan päinvastoin tekee kaikkensa erottaakseen tytöt toisistaan. Siinä hän lopulta onnistuu lähtemällä Rosen kanssa pitkälle Amerikan-matkalle, jonka tavoitteena on löytää tyttärelle sopiva aviomies. Rose palaakin matkaltaan sulhasen kanssa, ja Eliza tuntee itsensä hylätyksi. Tyttöjen välille syntyy juopa, joka syvenee syvenemistään. Tästä Elizan tarina etenee kohti traagista loppuaan, ja lukijalle alkaa selvitä, miten se liittyy Nellin ja Cassandran tarinoihin.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Nellin esikuvana on ollut kirjailijan oma isoäiti, joka Nellin tavoin sai täysi-ikäiseksi tullessaan tietää olevansa adoptoitu. Omien juurien ja identiteetin etsiminen onkin romaanin keskeinen teema. Sen lisäksi Morton maalaa joukon erilaisia äiti-tytär -muotokuvia. Elizan suhde äitiin on turvallinen, lämmin ja läheinen. Toista ääripäätä edustavat puolestaan Rose ja häneen sairaalloisesti takertuva äiti, jonka hirviömäisellä äidinrakkaudella on lopulta tuhoisat seuraukset. Nell taas tuntee epäonnistuneensa äitinä ja haluaa korjata virheensä huolehtimalla tyttärentyttärestään Cassandrasta. Siinä hän onnistuukin paremmin kuin hyvin, mutta hintana on se, että Cassandran äiti, Lesley, vieraantuu heistä molemmista. Olisinkin kaivannut Lesleyn näkökulmaa tähän kertomukseen; nyt hän jää täysin taustahenkilöksi.

Mortonin naishahmot ovat yhtä aikaa herkkiä taiteilijasieluja ja vahvoja, määrätietoisia oman tiensä kulkijoita. Lukijan on helppoa eläytyä heidän kohtaloihinsa ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Itseäni kiinosti erityisesti seurata, kuinka Cassandra teki surutyötään. Morton kuvaa sitä mielestäni varsin uskottavasti, lukuun ottamatta ehkä lopun romanttisia tapahtumia rantatalossa.

Symboliikkaakin romaaniin on ujutettu. Kerta toisensa jälkeen palataan sokkelopuutarhaan etsimään reittiä rantataloon. Sokkelo on kuin Nellin elämä; arvoitus, joka täytyy ratkaista. Kuka Nell on? Miksi vanhemmat hylkäsivät hänet?

Mortonin romaani on kiehtova lukukokemus, joka antaa lukijalle myös oivaltamisen iloa. Rinnakkaiset, eri aikatasoissa kulkevat, toisiinsa punoutuvat juonet tuovat mieleen Louis Sacharin nuortenkirjan Paahde. Lukija on arvoituksen ratkaisemisessa koko ajan hieman edellä henkilöitä ja tietää asioita, jotka paljastuvat näille vasta vähän myöhemmin. Morton olisi kyllä voinut vähän tiivistää kerrontaansa, sillä ratkaisun arvaa jo hyvissä ajoin ennen loppua. Eipä silti, että olisi tullut pieneen mieleenikään jättää tätä kirjaa kesken.

Urheilua, huumoria ja romantiikkaa pojille (tutkielmakirjoja osat 6 - 8)

Kalle Veirto: Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi (2003), Kolmannen asteen yhteys (2004), Minun vasen jalkani (2004)

Kalle Veirto: Säbätalvi (2014)

Kalle Veirto on todellinen helmi suomalaisten nuortenkirjailijoiden joukossa! Hän kirjoittaa hauskoja urheiluaiheisia romaaneja, joiden tarina koukuttaa ja joiden sivumäärä ei lannista tottumatonta lukijaa heti alkuunsa. Urheilijapoikien palaute Veirton kirjoista oli myönteistä, ja pidin niistä kovasti itsekin.

 Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi, Kolmannen asteen yhteys ja Minun vasen jalkani muodostavat FC Viirupaidat -trilogian, jonka päähenkilönä on ammattilaisjalkapalloilijan uraansa aloitteleva Ari Penttilä. Ensimmäisessä osassa Ari vielä pelailee Nastolassa Rakokiviset-nimisessä alasarjan amatöörijoukkueessa, toisessa osassa hän siirtyy ylempään sarjaan FC Viirupaitoihin ja kolmannessa osassa hän jo matkustelee Venäjälle ja Englantiin ottamaan ammattilaisuran ensiaskeleita. Pro-jalkapalloilijan tie on kuitenkin kivinen ja unelmien toteutuminen monen mutkan takana.

Ensimmäisessä osassa päänvaivaa Arille tuottavat leuhka isoveli Pekka, Pekan ammattilaisurasta kiinnostunut isä, sivuraiteille ajautuva kaveri Jarttu Lumperi sekä rasittava tyttöystävä Marja, jonka ajatuksenjuoksusta Ari ei aina ota selvää. Isä palvoo Pekkaa ja on kiinnostunut vain tämän hurjaan nousukiitoon lähteneestä jalkapalloilijan urasta. Arin tekemiset eivät isää juurikaan kiinnosta, ja Pekan kanssa Ari on vähän väliä napit vastakkain. Onneksi suhde äitiin on sentään läheinen. Tuore tyttöystävä Marja vouhottaa tulevasta tähtijuontajan urastaan maailmalla, vaikka todellisuudessa hän on saanut vaatimattoman kesätyön paikallisradiosta. Marja on Aria hieman vanhempi ja pyörittelee tätä mielensä mukaan. Parhaiten Ari tuntuu viihtyvän ystävänsä Jarttu Lumperin seurassa jalkapallokentällä. Lumperilla on kuitenkin ongelmia kotona, ja Ari on huolissaan kaveristaan. Tälle kun tuntuu kalja maistuvan turhan hyvin. Kun Rakokiviset saavat elämänsä tilaisuuden pelata harjoitusottelun maajoukkuetta vastaan, Ari keksii, että jos Rakokiviset voittaa tuon pelin, Lumperi pelastuu. Niinpä Ari aloittaa joukkueensa tsemppaamisen ja  taivuttelee Pekan tulemaan peliin mukaan vahvistukseksi. Ensimmäinen osa päättyy tähän Suureen Otteluun. Näiden tapahtumien lisäksi Ari puurtaa kesätöissä hautausmaalla, käy "soittamassa kännikkään" Lumperin ja kesätyökavreittensa kanssa ja pääsee eroon neitseydestään.

Sarjan toinen osa alkaa Arin kannalta ankeissa tunnelmissa. Ari potee sydänsuruja, sillä Marja on ruvennut seurustelemaan Pekan kanssa ja odottaa tälle lasta. Välit Pekkaan ja Marjaan sekä isään ovat poikki, koska isä häärii edelleen vain vanhemman poikansa ympärillä. Jalkapallourakaan FC Viirupaidoissa ei oikein suju, ja sekopäinen valmentaja räyhää Arille kaikesta. Kun Ari myöhästyy treeneistä, valmentaja käskee hänen häipyä. Ari saa tarpeekseen ja palaa takaisin entiseen joukkueeseensa Rakokivisiin. Lumperin kanssa pelit alkavatkin taas sujua paremmin. Sydänsurut puolestaan helpottavat, kun Ari tutustuu häntä paljon vanhempaan Mariin, joka työskentelee kirjastossa. Ari ja Mari alkavat ikäerostaan (Ari on 17 ja mari 28) huolimatta seurustella, ja suhde muuttuu koko ajan vakavammaksi. Mutkia matkaan tulee, kun käy ilmi, että Lumperikin on iskenyt silmänsä Mariin ja muuttuu koko ajan etäisemmäksi Aria kohtaan. Koska Ari ei halua luopua Marista, välirikko Lumperin kanssa on väistämätön, vaikka asiasta ei suoraan puhutakaan. Tämä kuitenkin vaivaa Aria kovasti. Lisäksi Ari pähkäilee tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa, koska lukio ei enää maistu. Lopulta Ari tekee päätöksen: hän tähtää ammattilaisjalkapalloilijaksi. Arin taidot Rakokivisissä huomataan, ja hänet kutsutaan takaisin FC Viirupaitoihin. 

Kolmannessa osassa Arin ura FC Viirupaidoissa on lähtenyt nousuun, ja hän on saanut oman, jokseenkin omalaatuisen managerinkin. Arin ja Marin parisuhde lujittuu, kun selviää, että Mari on raskaana. Tieto on yllätys molemmille, ja siinä riittääkin sulattelemista. Lopulta sekä Mari että Ari odottavat innoissaan vauvaa. Vauvauutisten lisäksi Arin manageri on virittänyt verkkoja vesille ja vie Arin tutustumisvierailulle Venäjälle. Sikäläinen jalkapallojoukkue kun on hänestä kiinnostunut. Ari ja Mari lähtevät omin päin käymään myös Englannissa samoilla asioilla, mistä manageri on hyvin harmissaan. Lopulta Ari toteaa, että elämä vauvan kanssa on tarpeeksi haastava elämänmuutos ja päättää jäädä toistaiseksi pelaamaan FC Viirupaitoihin. Välit isään lämpenevät, ja tästä tulee Arin manageri. Ari tapaa myös Lumperin, joka on tullut lomalle armeijasta. Kohtaaminen on lämminhenkinen, eikä Lumperi tunnu kantavan kaunaa Marista. Sovinto syntyy myös Pekan ja Marjan kanssa.

Säbätalvi-romaanin tapahtumat sijoittuvat Heinolaan, jonne 19-vuotias päähenkilö Einari Tallimäki lähtee salibandy-ammattilaiseksi. Einarin asiat ovat kotona Lahdessa aika pahsti solmussa. Hän on ollut mukana skootterionnettomuudessa ja odottaa oikeudenkäyntiä humalassa ajosta ja vamman tuottamisesta. Todellisuudessa Einari ei itse ajanut skootteria vaan hänen tyttöystävänsä, joka loukkaantui kolarissa pahoin. Einari on kuitenkin saanut syyt niskaansa eikä tiedä, miten todistaisi asioiden oikean laidan.Välit tyttöystävään ja tämän perheeseen ovat täysin poikki. Siksi on oikea onnenpotku, kun heinolalainen salibandy-joukkue haluaa ostaa Einarin riveihinsä.

Einari saa todella lämpimän vastaanoton Heinolassa, ja pelit sujuvat hyvin. Einari tutustuu lähemmin myös vuokraemäntäänsä Miniin ja saa tietää, että Mini odottaa vauvaa. Mini ei halua olla tekemisissä lapsen isän kanssa, ja Einarista tulee aluksi jonkinlainen Minin tukihenkilö. Einari ja Mini alkavat kuitenkin seurustella, ja lopulta Einari on täysin valmis ryhtymään laspsen isäksi. Onnettomuusoikeudenkäyntikin päättyy parhain päin.   

Veirton kieli on rikasta, nokkelaa ja hauskaa. Välillä mietin, mahtavatko kaikki vitsit aueta nuorille lukijoille - toivottavasti aukeavat! Jonkin verran samat elementit näyttävät toistuvan kirjasta toiseen: Päähenkilö on urheilijanuorukainen, joka on kuitenkin kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Hänellä on hyvä ja lämmin suhde äitiinsä. Tyttöystävä on häntä vanhempi. Hän pohtii paljon vanhemmuutta ja isäksi tulemista. Hän käy silloin tällöin kavereiden kanssa ryyppyreissuilla mutta käyttää alkoholia kohtuullisesti tai ainakin ottaa opikseen, jos mopo pääsee karkaamaan käsistä. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat Lahteen tai sen lähiympäristöön.

Kaikesta päätellen pojat, jotka näitä kirjoja lukivat, pitivät Veirton urheilumaailman kuvausta ihan uskottavana, vaikka esimerkiksi joukkueet ovat ymmärtääkseni keksittyjä.  Ottelujen selostuksetkin ovat sopivanpituisia, mikä ei tässä genressä ole aina itsestäänselvyys. Veirton romaanit kyllä päihittävät kuusi nolla esimerkiksi Bengt-Åke Grasin jääkiekko- ja jalkapallokirjat. Teemoja, kuten seurustelua, ystävyyttä ja omista teoista vastuun ottamista pohdiskellaan välillä hyvinkin syvällisesti.