maanantai 23. helmikuuta 2015

Valtonen tiesi mitä teki - Finlandia meni oikeaan osoitteeseen!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)


Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Osa lukijoista on hyytynyt jo alkumetreillä  ja pitää  Valtosen opusta ylipitkänä järkäleenä, johon ei pääse kiinni, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten olemme me fanit, jotka veisaamme kuorossa ylistystä Valtosen romaanille. Harvoin on saanut Hesarista lukea yhtä vuolasta suitsutusta, mitä Jukka Petäjä arvostelussaan Valtoselle antoi. (Lue Petäjän arvostelu tästä.) Pakko siihen on yhtyä!

Romaanissa on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan: Alina, Joe ja Samuel. Tapahtumat alkavat vuoden 1994 Helsingistä ja päättyvät nykypäivän (tai ehkä pikemminkin lähitulevaisuuden) Baltimoreen.

Epävarma ja itseään vähättelevä, suomalainen jatko-opiskelija Alina ja nuori, lahjakas, amerikkalainen neuropsykologi Joe tapaavat Italiassa tiedekonferenssissa ja rakastuvat toisiinsa. Pian Alina huomaa olevansa raskaana. Joe jättää kotipuolessa olevan kihlattunsa sekä lupaavasti alkaneen tutkijanuransa amerikkalaisessa huippuyliopistossa ja muuttaa asumaan Suomeen. Joe saa tutkijanpaikan Helsingin yliopistosta, ja Alina hoitaa Samuel-vauvaa kotona.

Ei mene kuin pari vuotta, kun Alinan ja Joen avioliitto ajautuu kriisiin. Joe on tyytymätön elämäänsä ja uraansa junttimaiselta takapajulalta tuntuvassa Suomessa. Huonosta itsetunnosta kärsivä Alina puolestaan on varma, että Joe pettää häntä nuoren tutkimusassistenttinsa kanssa. Seksi ei suju, ja pariskunta vieraantuu vääjäämättä toisistaan. Puhumattomuus ja kulttuurien väliset yhteentörmäykset johtavat lopulta avioeroon, ja Joe jättää perheensä ja muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin.

Myöhemmin kumpikin avioituu uudelleen. Muutaman yksinäisen ja ahdistavan yksinhuoltajuusvuoden jälkeen Alina tapaa kiltin psykoterapeutti-Henrin, jonka kanssa hän menee naimisiin, ja pian Samuel saa hellyttävät kaksosveljet, Ukon ja Taiston. Joe puolestaan nai napakan tiedelehden päätoimittajan, Miriamin, ja he saavat kaksi tytärtä, Rebeccan ja Danin. Perhe-elämän ohella molemmat tekevät menestyksekästä uraa, Alina (suureksi yllätyksekseen) kirjailijana ja luennoitsijana ja Joe neuropsykologian professorina. He jatkavat tyytyväisinä elämäänsä eivätkä juuri pidä yhteyttä toisinsa. Samuelkaan ei tapaa isäänsä sen koomin.

Kaikki muuttuu, kun Samuel, Rebecca ja Dani tulevat teini-ikään. Samuel osoittautuu lukiossa isänsä kaltaiseksi lahjakkuudeksi luonnontieteissä, ja hänen kirjoittamansa artikkeli julkaistaan Suomen Kuvalehdessä. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi huippuarvosanoin ja pääsee suoraan sisään Helsingin yliopistoon. Kaikki kuitenkin alkaa mennä mönkään, kun Samuelille tulee ero tyttöystävän kanssa. Samuel ratkeaa juomaan, menettää opiskelupaikkansa, koska ei muista käydä vahvistamassa sitä ajoissa ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Samuel kuitenkin ryhdistäytyy, kun pääsee tutkimusapulaiseksi Laajakosken Biotieteet Oy -.nimiseen firmaan. Elämä hymyilee jälleen, kunnes eräänä päivänä Samuel näkee työpaikallaan jotain niin järkyttävää, että hän irtisanoutuu saman tien, pakkaa laukkunsa ja lähtee Amerikkaan. Siellä häntä aletaan epäillä ekoterrorismista ja isänsä uhkailusta.

Joen elämä alkaa suistua raiteiltaan, kun hän ja hänen tutkimusryhmänsä joutuvat eläinaktivistien toistuvien hyökkäysten kohteiksi. (Joen ryhmä käyttää kissoja koe-eläiminä! Saavat siis ansionsa mukaan.) Pian iskuja ruvetaan tekemään myös Joen kotiin. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Joen tyttären koulussa häärii outoja tyyppejä, jotka vanhempien lupaa kysymättä ovat antaneet Rebeccalle ilmaiseksi koekäyttöön iAm-nimisen uuden laitteen. iAm on jonkinlainen superkehittynyt versio älypuhelimesta. Se kytketään anturien avulla päähän niin, että kaikki Internetissä oleva sisältö voidaan ladata suoraan aivokuorelle. iAmin avulla voi siis esimerkiksi katsoa elokuvaa oman päänsä sisällä ilman että kukaan ulkopuolinen huomaa mitään. Rebecca joutuu täysin laitteen pauloihin, ja häntä pystytään manipuloimaan pelottavasti sen avulla.

Tilanne kärjistyy, kun Joen kotiin lähetetään lahjapaketissa pommi ja pakettia avaamaan ryhtynyt Dani pelastuu räjähdykseltä täpärästi. Alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että Samuel olisi kaiken takana. Joen ja hänen perheensä turvaksi hankitaan henkivartijat, ja Miriam, joka tähän saakka on aina vastustanut aseita, vaatii yhtäkkiä, että kotiin ostetaan revolveri. Joen ja Miriamin välit kiristyvät niin, että Miriam ja tytöt muuttavat pois perheen yhteisestä kodista Miriamin vanhempien luo, ja Joe jää yksin.

Tästä asetelmasta tapahtumat etenevät sietämättömän jännittävästi yllätykselliseen loppuratkaisuunsa.Valtonen on punonut romaaniinsa hyvän dekkarimaisen juonen, joka koukuttaa. Minun oli pakko lukea viimeiset parisataa sivua yhtä päätä, vaikka oli arki-ilta ja kello huiteli pitkälti yli puolen yön. Kirjan sulkemisen jälkeen oli vaikea saada unta, kun ajatukset askartelivat vielä pitkään sen maailmassa.

Parasta Valtosen romaanissa ovat kuitenkin moniulotteiset ja psykologisesti uskottavat henkilöt, joiden kohtaloon eläytyy huomaamattaan. (Ei yllätä, että Valtonen on toiselta ammatiltaan psykologi.) Vuoron perään lukijan myötätunto kallistuu joko Alinan, Joen tai Samuelin puolelle. Todellisuus näyttäytyy aivan erilaisena sen mukaan, kenen näkökulmasta sitä tarkastellaan. Ja näinhän se on todellisessakin elämässä. Kuinka helposti tulkitsemmekaan läheisiämme väärin, kun emme saa kakistettua ulos mieltämme vaivaavia asioita vaan syyttelemme heitä ja ajattelemme, että he eivät tiedä mitä tekevät!

Valtonen kritisoi teoksessaan myös nykymaailman menoa ja esittää aika karmivia visioita teknologian kehityksestä, markkinavoimien vallasta, terrorismista ja ekokatastrofista. Sokea usko tieteeseen ja teknologiaan, jossa tarkoitus pyhittää keinot, saa aikaan enemmän tuhoa kuin ratkaisuja ihmiskuntaa uhkaaviin ongelmiin. Toisaalta paluuta 1990-luvun alun jälki-Kekkoslovakiaankaan ei kukaan halua. Sen verran tragikoomiselta ja tutulta Valtosen kuvaus tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta ja tiedemaailmasta tuntui.

Voisi kuvitella, että He eivät tiedä mitä tekevät kuluu armotta kategoriaan "ahistus", mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Lukupiirimme Nooraa siteeratakseni tämäkin on "hyvällä tavalla ahistava kirja". Valtosen romaanissa on paljon keventävää, lämmintä huumoria. Parhaiten se tulee esiin sympaattisten pienten sivuhenkilöiden, Ukon ja Taiston, jutuissa. Ukko ja Taisto ihailevat Samuelia yli kaiken, koska tämä jaksaa leikkiä heidän kanssaan ja pitää heistä huolta, kun vanhemmat paahtavat töissään pitkää päivää. Kirjan hauskimpia katkelmia on mielestäni seuraava:
- Ootsä jotenkin vaisu? äiti kysyi Samuelilta. Samuel ei ehtinyt vastata, kun Ukko valpastui heti. - Oksettaako sua?  - Ei. - Sä olet ehkä tulossa kipeäksi, Ukko ilahtui. - En mä ole. - Sitä ei aina itse huomaa, Taisto sanoi. - Kyllä mä huomaisin. - Et huomaisi, Taisto sanoi perehtyneen asiantuntijan äänellä. - Kaapo on sanonut. Ylin auktoriteetti tautiasioissa oli päiväkodin Kaapo Laamanen , 5 v., joka oli saanut Bakteerit ja virukset -kirjan syntymäpäivälahjaksi. Sitä, mitä Kaapo Laamanen sanoi, ei sopinut tavallisten kuolevaisten kyseenalaistaa.
Valtonen kuvaa myös koskettavasti nuoren ihmisen  herkkyyttä ja haavoittuvuutta, joka piiloutuu teini-ikäisen kovan kuoren alle. Tämä tulee esille niin Samuelin isän kaipuussa ja sydänsuruissa, jonka ero tyttöystävästä saa aikaan, kuin Rebecan kapinoinnissa isäänsä vastaan. Rebeccan sietämättömän itsekkäältä vaikuttava käytös ja räyhääminen on pelkkää pintaa, joka sulaa loppujen lopuksi hyvin helposti.
- Mä olen pahoillani, Joe sanoo. Rebecca vilkaisee häntä, ja hänen kasvonsa ovat lapsen. - Siitä että mä suutuin, Joe sanoo. - On ollut vähän stressaavaa. Rebecca ei nosta katsettaan ruuasta eikä vastaa, mutta silmäripset värähtävät. Joe odottaa kärsivällisesti, ja jonkin ajan kuluttua pienet hartiat alkavat täristä. Liike on hienovarainen mutta selvä. Hän laskee kätensä tytön toiselle olkapäälle, ja tähän tyttö näyttää suostuvan. Hän vetää Rebeccan syliinsä. Viisitoistavuotiaan lämpimät kyyneleet putoilevat hänen käsivarrelleen. Rebecca nyyhkyttää hänen sylissään ajan, joka on pitkä mutta tuntuu lyhyeltä. Joe on onnellinen tyttärestään, siitä, että saa pitää tytärtään näin. - Kaikki järjestyy, Becca. - Joo. Tyttö pyyhkii ripsivärin hihaansa, nousee Joeen katsomatta ja kävelee yläkertaan.
Valtosen kirja on runsaudensarvi, jonka ahmaiseminen vaatii sulattelua. Tämänkin blogitekstin kirjoittaminen vei aikaa todella paljon, koska pääni oli niin täynnä kirjan herättämiä ajatuksia. Silti tuntuu, että sain kirjattua niistä ylös vain jäävuoren huipun!










sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jos vielä jään

Gayle Forman, 2009

Oli tavallinen päivä. 17-vuotias sellisti Mia on perheensä kanssa autoajelulla. Illaksi Mian täytyy ehtiä poikaystävän, Adamin keikalle, jota hän on odottanut. Sitä ennen kuitenkin vietetään yhteisiä hetkiä perheen kanssa. Odottamaansa iltaa Mia ei kuitenkaan koskaan kokenut.

Rokkariperheen tyttärenä Mia on valinnut klassisen musiikin ja on hyvin lahjakas sellisti. Mia seurustelee nousevan rockbändin laulajan Adamin kanssa. Mia on lähdössä Juliardiin opiskelemaan ja Adam kiertää keikkailemassa toisella puolella Amerikanmannerta. Tulevaisuus ja sen haasteet, varsinkin yhdessä olon vaikeus noissa oloissa, luo Mian ja Adamin välille epätietoisuutta. Se kaikki on kuitenkin pientä kun tapahtuu jotain, mitä kukaan ei voinut ennustaa.

Oregonissa sataa lunta. Mian perhe lähtee viettämään viikonloppua isovanhempien luokse. Autossa kinastellaan kuunneltavasta musiikista ja lopulta päädytään uutisiin. Takapenkillä Mia syventyy kuulokkeista virtaavaan Beethovenin sellosonaattiin. Perille he eivät kuitenkaan koskaan päässeet. Auto ajautuu vastaantulevan rekan keulaan, silmänräpäyksessä kaikki muuttuu.

Mia näkee oman kätensä sojottavan lumesta tienpientareella. Auto on ruttautunut kauttaaltaan. Äiti ja isä ovat kuolleet heti törmäys hetkellä. Pikkuveljeään Mia ei löydä. Ja Mia, Mia katsoo omaa ruhjoutunutta kehoaan ulkopuolelta. Ei kuulu muuta kuin sireenien lähestyvä ujellus. Onko Mia kuollut? Oudon tunnoton hän ainakin on. Mialle selviää, että hän on koomassa ja on hänen päätöksensä jäädä tai lähteä.

Kirjassa on kaksi tasoa. Toisessa Mia elää tilanteita oman kehonsa ulkopuolella tarkkaillen ja toisessa käydään takaumina läpi aikaisemmin tapahtunutta. Näissä takaumissa tutustutaan tarkemmin myös Mian perheeseen. Kehonsa ulkopuolelta Mia seuraa taisteluaan pysyä hengissä. Tätä taistelua ja jäämisen tai lähtemisen päätöstä kirjassa kuvaa hyvin Mian isän kirjoittamat lyriikat.
"Hei, mitä tää on?
Mitä mulle tapahtuu?
Ja muuten hei, mitä mä teen?
Nyt on vaan tyhjyys siellä,
missä ennen sun silmäsi loisti.
Mutta se muisto on jo kaukainen.
Se oli ilta eilinen.

Hei, mikä se oli?
Tuo ääni, jonka kuulin.
Mun elämä se vain,
siinä hujahti ohi korvien.
Ja kun katson menneeseen,
huomaan kaiken niin katoavaksi.
Sellaista on ollut jo kauan.
Eilisillasta asti.
Nyt lähden.
Häivyn ennen kuin tajuutkaan.
Luulen, että huomaat.
Luulen, että mietit, mikä meni vikaan.
Itse tätä valitse mä en,
mutta väsynyt oon taistelemaan.
Ja tää päätettiin jo kauan sitten.
Illalla eilen."


Jos vielä jään on saanut Tähtiin kirjoitetun virheen tavoin oman elokuvasovituksensa. Alla elokuvan traileri.


perjantai 6. helmikuuta 2015

Hupsu ja lempeä kuvaus rakastamisen vaikeudesta

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua (2015)

 
Karin, viisikymppinen, eronnut historianopettaja, jolla on ulkomailla asuva tytär ja muistisairas äiti.  Karinin ero oli kipeä, mutta sitä edeltänyt suhde ex-puolisoon vielä kipeämpi. Lauri on petetty ja jätetty insinööri, jota hiertävät menneisyyden muistot. Karin ja Lauri kohtaavat sattumalta samassa asuntonäyttelyssä. Pääparin ensikohtaaminen onkin aivan yhtä siirappinen kuin parhaimmissa nuortenkirjoissa:
"Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti kohteliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mahtuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään.
Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jotakin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan.
Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkää. Pitempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen silmänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vitsailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti, että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuista porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen.
Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyili, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyilläään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sillä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastakkain, samassa sähkömagneettisessa kentässä..."
Rakkauden tuska ei kosketa vain nuoria. Molemmat ovat saaneet omat haavansa rakkaudessa, eikä uskallus heittäytyä uuteen suhteeseen löydy helposti. Karinille kelpaisi vain Laurin kävelyseura, sen suurempia unelmia rakentamatta. Lempeät tunteet heräävät tahtomatta ja Karinin ja Laurin on pohdittava, mitä he lopulta haluavat ja kaipaavat? Rakastuipa minkä ikäisenä tahansa, aina mukana seuraavat samat ongelmallisuudet.

Omat roolinsa tarinassa ovat myös ex-puolisoilla, Karinin tyttärellä Klaralla sekä Lauriin ihastuneella kolmekymppisellä Kaarilla. Myös Karinin suhde työhön, ystäviin ja tyttäreen ryydittävät tarinaa. Mutta minä rakastan sinua on arjessa kiinni oleva tarina, joka syvenee menneiden asioiden kerronalla ja tulevaisuuden odotuksella.

Lukukokemuksena Eppu Nuotion kirja on helppo. Keskeytyksistä huolimatta tarina jatkuu vaivatta. Ei tarvitse miettiä mihin tarina viime lukukerralla loppui. Nuotio on luonut tavanomaisen rakkausromaanin, josta löytyy kaikki tutut rakkausromaanin juonteet. Itselleni kerrontatyylistä tuli mieleen voimakkaasti teineille suunnatut siirappiset vampyyrikertomukset, sillä erotuksella, että päähenkilöiksi ovat vaihtuneet tuikitavalliset keski-ikäiset. Minua tämä asetelma vaivasi. Miksi? Syyn luulen löytyvän viime aikaisesta nuorten kirjoihin "erikoistumisesta" eli syy lienee vampyyrikertomusten yliannostus ja siten täysin henkilökohtainen.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Feminististä fantasiaa

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (2014)



Päätin olla kunnon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja lukea tuoreimman Finlandia Junior -palkinnon voittaneen nuortenromaanin, Maria Turtschaninoffin Maresin. Koska kyseessä on fantasiakirjallisuuteen kuuluva teos, en ollut lukukokemuksesta etukäteen järin innoissani. Pottereita lukuun ottamatta tämä genre ei koskaan ole onnistunut kietomaan minua pauloihinsa. Kuinkahan monesti olen Sormusten herraakin yrittänyt lukea, mutta aina on kesken jäänyt! 

Turtschaninoffin romaani kertoo pienellä saarella sijaitsevasta luostarista, jossa elää erikoinen naisyhteisö. Siihen kuuluu sisaria, joilla kaikilla on omat eritysitaitonsa, sekä noviiseja, jollainen romaanin nuori päähenkilö Maresikin on. Luostaria johtaa lempeä ja viisas mutta hiukan etäinen Äiti. Tytöt, jotka tulevat luostariin, ovat usein kotoisin köyhistä tai väkivaltaisista oloista. Luostarissa he ovat turvassa, saavat tarpeeksi syödäkseen ja heille annetaan mahdollisuus opiskella.

Myös Maresi on tullut luostariin köyhyyttä pakoon. Hän suree nlkään menehtynyttä pikkusiskoaan ja ikävöi perhettään mutta viihtyy muuten hyvin luostarissa. Maresi on tiedonjanoinen nuori nainen, joka vielä etsii kutsumustaan. Aina kun mahdollista hän viettää aikaa sisar O:n johtamassa Tiedon talossa tutkimassa ikivanhoja kirjoituksia luostarin historiasta ja myyttisestä alkuäidistä, jota luostarissa palvotaan ja palvellaan. Maresi on ollut luostarissa neljä vuotta, ja hänen pitäisi pikkuhiljaa ratkaista, kenen sisaren noviisiksi hän ryhtyisi. Toinen vaihtoehto on jättää luostari ja palata ulkomaailmaan.

Eräänä päivänä luostariin saapuu uusi tyttö, Jai. Jai on sulkeutunut ja hiljainen mutta hän kiintyy nopeasti Maresiin ja alkaa seurata tätä kaikkialle. Maresikin pitää Jaista, sillä tämä tuntuu viihtyvän vähintäänkin yhtä hyvin kirjojen ääressä kuin hän itse, ja niin Maresi ottaa Jain siipiensä suojaan. Vähitellen selviää, että Jai on paennut luostariin vaikutusvaltaista, julmaa ja pelottavaa isäänsä, joka on murhannut Jain sisaren. Jain äiti on auttanut toisen tyttärensä pakomatkalle, ja Jai on varma, että äiti on joutunut maksamaan siitä hengellään.

(VAROITUS! TÄSSÄ KAPPALEESSA ON JUONIPALJASTUKSIA!) Luostarisaarella syntyy hurja taistelu, kun Jain isä sotajoukkoineen saapuu hakemaan tytärtään. Tässä vaiheessa otetaan taikavoimat käyttöön, ja muun muassa hiuksia palmikoimalla ja palmikkoja purkamalla nostatetaan myrsky, jolla onnistutaan heittämään kapuloita hyökkääjien rattaisiin. Lopulta paha saa palkkansa, ja Jain isä kuolee. Naiset ja tytöt pelastuvat, vaikka luostari kärsiikin aikamoisia aineellisia vahinkoja. Lopussa Maresi tekee ratkaisunsa ja päättää lähteä luostarista jakamaan oppimiaan tietoja ja taitoja kotiseutunsa köyhille.

Turtschaninoffin romaani oli helppolukuinen, ja fantasialle tyypillistä taikuuttakin alkoi tulla vasta tarinan keskivaiheilla. Pidin teoksen vahvoista naishahmoista ja feministisistä teemoista, jotka avautuvat helposti nuorille (tyttö)lukijoille. Juonikin oli ihan jännittävä, vaikka melko ennalta-arvattava. Sen sijaan epämääräiseen menneeseen aikakauteen ja maailmaan sijoittuva miljöö ja lukuisat henkilöt, joilla kaikilla on jokin kummallinen nimi, kuten Maresi, Jai, Loeni, Toula tai Heo, eivät saaneet minua tälläkään kertaa syttymään fantasialle. Mutta minä olenkin 70-luvun lapsi, jonka mielikuvitusta aikoinaan ruokittiin realistisilla ja opettavaisilla arkielämän kertomuksilla. Niistä olivat fantasiaelementit kaukana!

Daniel Glattauer: Takiainen (2013)

Daniel Glattauer on itävaltalainen kirjailija, joka työskentelee päivätyökseen oikeustoimittajana. Hänen teoksiaan on käännetty yli 30 kielelle. Glattauerilta on suomennettu aiemmin kirjapari Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto (löytyy myös blogin top10 listauksestani). Tuon kirjaparin luettuani, tykästyin Glattauerin tekstiin ja odotin uusia suomennoksia kuin kuuta nousevaa.

Takiaisen ilmestyminen on kuitenkin mennyt kaikesta odottamisesta huolimatta täysin ohi. Eräänä lauantaina kirjaston hyllyjä oikoessa se sitten hyppäsi silmilleni. Heti se lähti luettavakseni. Odotukset olivat korkealla. Takakansiesittelyn luettuani jo tiesin kyseessä olevan täysin erityyppisen kirjan aiempiin verrattuna.

Kun pohjoistuuli puhaltaa aloittaa Emmin ja Leon epätavallisen rakkaustarinan. Rakkaustarina, joka alkaa väärään osoitteeseen menneestä sähköpostista, ja jatkuu sähköpostin välityksellä pitkälle Joka seitsemäs aalto -kirjan tapahtumiin saakka. Kutkuttavalla koukuttava, nopealukuinen ja kevyt rakkauskertomus, on sekin tutustumisen arvoinen.

Takiainen kertoo nelikymppisestä yksinelävästä Judithista. Eräänä päivänä ruokakaupassa Judith törmää Hannekseen. Törmäyksen jälkeen Judith kohtaa Hanneksen sattumalta lähes päivittäin, tai niin Judith luuli. Hannes on arkkitehti, huomaavainen ja sivistynyt. Pikkuhiljaa Judith huomaa olevansa ällöromanttisessa suhteessa Hanneksen kanssa ja miettivänsä yhä useammin, miten on mahdollista, että Hannes on sinkku? Hannes lumoaa täysin Judithin perheen ja ystävät ja Judith jää yksin mietteidensä kanssa.

Rakkaustarina alkaa muuttua puistattavaksi trilleriksi kun Judith huomaa, ettei hänellä ole ollenkaan omaa aikaa. Hannes haluaa olla Judithin kanssa. Koko ajan. Aina. Hannes tarttuu Judithiin ja Judithin elämään takiaisen tavoin. Haluaako Judith olla sittenkään Hanneksen kanssa? Vai onko se kuitenkin Judith joka takertuu? Suhteesta pois pääseminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Tarina herätti tunteita, pääasiassa kauhunsekaisia. Pidin Hannesta jo tarinan alussa epäilyttävänä ja puistattavana. Tarina pohjusti rakkaustarinan hienosti ja tarinan puolessa välissä tapahtunut muutos pisti lukijankin miettimään tilannetta. Mitä juuri tapahtui? Jäikö minulta jotain ymmärtämättä? Ennakko-odotukset romuttuivat ja ilmeni uusia kysymyksiä. Kuka tai mikä onkaan kirjan "pahis"? Yllättäen loppuratkaisu myötäili tuota ensimmäistä ennakko-odotusta ja asetteli tarinan taas odotettuihin uomiin.

Päällimmäiseksi tunteeksi tästä lukukokemuksesta jäi ahdistus. Vainoamistapauksista ja mielenterveysongelmista kuulee paljon ja niistä voi lukea uutisia aivan liian usein. Takiainen on koukuttava, kauhistuttavan puistattava ja yllätyksellisiä käänteitä sisältävä trilleri!