tiistai 1. syyskuuta 2015

Iltapalaksi novelleja

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (2015)


Kärsin loppukeväästä ja alkukesästä pahasta lukutulpasta, enkä saanut mitään luettua. Aloitinpa minkä kirjan tahansa niin kesken jäivät kaikki. Nyt olenkin tilanteessa, jossa minulla on pino erittäin mielenkiintoisia kirjoja, joista jokaisesta on luettu pari lukua. Epätoivoista! Sitä kasaa riittää luettavaksi pitkälle syksyyn. Kaikki ovat kuitenkin niin kutkuttavia, että pakko ne on saada luettua. Urakkaa ei helpota lainkaan se tosi asia, että syksyn kirjauutuuksia alkaa ilmestymään viikoittain. Lukemattomien kirjojen loputon suo ei pääse kuivumaan koskaan.

Rupesin ikävöimään lukemista niin kovin, että jotain lukuinnon takaisin saamiseksi oli tehtävä. Ajattelin kokeilla novelleja iltapalaksi. Kirjoitin itselleni reseptin, joka määräsi yhden novellin ennen nukkumaan menoa. Tämä novellikuuri tekikin tehtävänsä ja lukuinto palasi.

Kokoelman novellit punoutuvat kasvavaksi tarinaksi. Minä mielsin novellit kuitenkin eri kertomuksina ja minun mielessäni pääosan esittäjät vaihtelivat. Novelleissa on selkeä rakenne, eteenpäin vievä juoni, laaja tunneskaala ja näppäriä lauseita. Nuorille hyvin soveltuvia novelleja: aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta.Tai hiukkasen vanhemmille, jotka haluavat hetkeksi palata nuoruuden myrskyihin. Aiheina novelleissa on mm. ihastuminen, äitiys, läheisen menetys, itsenäisyyden opettelu.

Ennen kuin kaikki muuttuu on Latvalan kolmas teos. Novelleista oma suosikkini oli "Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen", mitä voikaan tapahtua kampaamokäynnin jälkeen kasvaneessa itseluottamuksen hyökyaallossa. Lue ainakin se jos et innostu koko kokoelmaa lukemaan. Aikaisempiin teoksiin, Arvostelukappale ja Välimatka, kannattaa myös tutustua. Latvala kuuluu ehdottomasti omiin kotimaisiin suosikkeihini.


maanantai 31. elokuuta 2015

Kauneimmista runoista kauheimpiin

Antti Holma: Kauheimmat runot (2015)
Jos (ja kun) käsissäsi on Holman kauheimmat runot, varmista ettet juo etkä syö samaan aikaan mitään: tukehtumisvaara! Yksineläjien kannattaa tilkitä ovet ja ikkunat äänieristykseksi, jottei naapuri luule sinun menettäneen lopullisesti järkeäsi kun kuulee sinun nauravan yksinään. Tosikkomielisyys kannattaa vielä käydä ripustamassa eteisen naulakkoon... ja lukuhetki on valmis!

Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Edith Södergranin ja Heli Laaksosen runot ovat saaneet uudet sanat, nuotti kylläkin on pysynyt samana. Holma on tehnyt läksynsä ja lukenut runonsa, ei muunnoksista muuten mitään olisi tullut. Onhan ne rivoja, mutta minä ainakin olin pikahtua nauruun. Tämänkin opuksen osalla näen tämän kolahtavan nuorisoon. Holman runot sisältävät seksiä, sekoilua ja kirosanoja eli juuri niitä elementtejä jotka kiinnostavat suurinta osaa nuorisoa. Kyllä tämä minun vinkkauspakettiin sujahtaa miettimättä. Vielä kun esittäessä runot rinnastaa niihin kauneimpiinkin versioihin niin palvelee sekä alkuperäisesittäjää että Holmaa. Tutustumisen arvoinen runokokoelma!

Sen verran minustakin silti löytyi kukkahattutätiä, että liika on liikaa. Runot alkoivat toistaa itseään ja loppu oli jo samaa tuttua huttua kirjan alusta. Kirjan kannesta löysin rivoudet vasta tarkemman tutkiskelun jälkeen, hienosti oli maisemoitu kaiken sekaan. 

tiistai 18. elokuuta 2015

Kirja kuin elokuva

Kirjastoammattilaisena sitä törmää useasti tilanteeseen, jossa asiakas kuvailee kirjan kantta ja haluaisi saada sen luettavakseen. Muita tietoja ei kirjasta ole kuin, että se oli sininen ja siinä oli kukkia. - Niin ja aika uusikin se kirja on. Usein näissä tilanteissa on tullut mietittyä, miksei kirjantietoja ole voinut ottaa ylös. Harvoin löytyy tuo haettu kirja kannen värin perusteella.

Omaan nilkkaan kalahti tuokin ajatus! Ei siitä ole kauankaan kun facebookissa omalla seinälläni huhuilin seuraavaa:
Nyt täytyy tehdä itsekin kysymys/kysymyksiä, johon ammattilaisena törmää usein. Jos joku tietäisi kirjan, jota metsästän. Hyvin värikäs kansi, olikohan pastellivärejä? Kannessa hahmo, nainen? Tai sitten se oli maisema, ehkä jopa molemmat. Kirjailija oli muistini mukaan suomalainen tai ainakin nimi muistutti suomalaista. Olikohan mieskirjailija? Suht uusi kirja, voisin veikata 2013-2015 ilmestynyt. Ja mistä se kertoi: Miehestä, sotalentäjästä, joka kokemustensa jälkeen yrittää sopeutua sodan jälkeiseen elämään....ja jotain muuta.
Ja hyvin toteutui taas somen voima: oikea kirja löytyi. 
Kyllä - värikäs kansi. Pastellivärejä - no melkein. Kannessa nainen tai maisema - molemmat! Kirjailijan nimi muistutti suomalaista: se oli suomalainen! Mies - kyllä. Suht uusi tarkoitti tällä kertaa vuotta 2014. Mistä se kertoi: aika lailla muistikuvan mukaisista tapahtumista. Näkömuistini muisti aika tarkasti, muttei kuitenkaan aivan tarpeeksi.

Hotelli Tulagi on sinänsä erikoinen kirja, että sen on kirjoittanut suomalainen mies: Heikki Hietala. Hietala asuu pääkaupunkiseudulla ja opettaa Haaga-Heliassa tietojenkäsittelyä. Tässä ei ole mitään erikoista, mutta siinä on, että Hotelli Tulagi on kirjoitettu alunperin englanniksi ja sen on suomentanut Seppo Raudaskorpi. Tulagi hotel on ensimmäinen suomenkielisen kirjoittajan englanniksi Suomen ulkopuolella julkaisema romaani (http://www.tulagihotel.com/thfi/), joka on vasta sen jälkeen suomennettu.  

Ollaan amerikassa, McGuiren perhe asuu Nebraskassa ja toimeentulo saadaan maataviljelen. Kuusi henkinen perhe tulee toimeen hyvin vähällä. Perheen isä on suunnitellut poikiensa jatkavan tilan hoitoa, mutta molemmat pojat ovat kiinnostuneet lentämisestä. Perheen vanhin lapsi Tony lähtee toteuttamaan unelmaansa lentämisestä. Unelma ei kuitenkaan ennätä toteutua, kun toinen maailmansota ottaa ensimmäiset uhrinsa Tonyn mukaanlukien. Veljen kuoleman jälkeen, tarinan päähenkilö, Jack luopuu omista lentämiseen liittyvistä unelmistaan ja tyytyy kohtaloonsa tilanjatkajana.

Unelma ei kuitenkaan häviä. Jack tekeekin perhettä ja varsinkin isäänsä loukkaavan päätöksen ja lähtee kouluttautumaan lentäjäksi. Jack päätyy pommikonelentäjäksi toiseen maailmansotaan. Lennoston tukikohtana sodassa toimii Salomonsaariin kuuluva saari nimeltä Tulagi. Sodan loputtua Jack ei pysty palaamaan Nebraskaan viljelemään maata. Hän päättää perustaa hotellin maailman ainoaan paikkaan, jonka tuntee kodikseen, Tulagin saarelle. Elämä sodan jälkeen ei ole helppoa ja joskus elämä voi kuljettaa kauas ajassa ja paikassa.

Tarina soljuu eteenpäin elokuvan tavoin, jota rytmittävät lapsuuskodin muistot, toisen maailmansodan taistelut ja rauhan hetket hotellisaarella. Jackin elämänvaiheet kerrotaan tunteisiin käyvästi ja maisemakuvaus saa maisemat piirtymään verkkokalvoille. Tarina ei ole pelkästään sotatarina, vaikka sotakuvauksia on paljon. Tarinasta löytyy myös rakkautta, ei niin että sivuilta valuisi hunajaa, mutta kuitenkin niin, että rakkaudennälkäinen saa nälkänsä tyydytettyä.

Jos tämä kirja olisi elokuva, sen olisi ohjannut Clint Eastwood. Pääosien esittäjät saatte kaikki päättää itse. Minulla on tietenkin oma dream team näyttelijöistä, mutta ohjaajasta ei keskustella. ;)


Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (2010, suom. 2014)


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Pienten puolustajat

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (2010, suom. 2015)



Iskin välittömästi kiinni kuin sika limppuun uuteen Jackson Broady -dekkariin, kun bongasin sen kesäkuun alussa kirjakaupasta. Näitä ei totta tosiaan jäädä odottelemaan halvempina (ja pienempitekstisinä) pokkaripainoksina, kirjaston lainausjonoista nyt puhumattakaan! Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Atkinson on ihan noita punomaan koukuttavia juonia ja luomaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Jos nyt jotain toivomisen varaa jäi, niin Jacksonin rakkauselämässä olisi voinut tapahtua vähän enemmän...;)

Tätäkään Atkinsonia ei kannata, eikä oikein voikaan, lukea muutaman sivun erissä iltalukemisena; sen verran monta keskushenkilöä ja risteilevää juonta täytyy pystyä seuraamaan yhtä aikaa. Lisäksi on vielä takaumia 1970-luvun tapahtumiin ja viittauksia Jacksonin aikaisempiin vaiheisiin. Lyhytpinnaiselle nykylukijalle tekee tosi hyvää välillä uppoutua tällaisiin monimutkaisiin kudelmiin.

Pääjuoni alkaa siitä, kun leedsiläisen ostoskeskusken vartiointipäällikö Tracy Waterhouse ottaa hetken mielijohteesta kaltoin kohdellun pikkutytön siipiensä suojaan. Keski-ikäinen, kookas ja ronski Tracy on jäänyt eläkkeelle poliisin virasta. Hän on aika yksinäinen sinkku, joka etsii sisältöä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä. Eräänä päivänä Tracy huomaa poliisiajoiltaan tutun narkkarin, Kellyn, joka kovin ottein  raahaa perässään pientä tyttöä bussipysäkille. Kelly näyttää olevan pöllyssä ja mesoaa lapselle niin, että kaikki ympärillä olevat ihmiset kääntyvät katsomaan. Tracy lähtee seuraamaan kaksikkoa ja pysäyttää heidät. Jokin naksahtaa Tracyn päässä ja hän kysyy Kellyltä, paljonko tämän lapsi maksaa. Tracy on juuri nostanut pankista ison summan rahaa remonttimiehensä palkkaa varten, ja niinpä hän kaivaa laukustaan kirjekuoren, jossa on kolmetuhatta puntaa, antaa rahat Kellylle ja ottaa Courtneyn, Kellyn tyttären, hoiviinsa. Tästä alkaa varsinainen tapahtumien vyöry. Tracy haluaa kiihkeästi pitää lapsen, eikä tälläkään tunnu olevan suuremmin ikävä narkkariäitiään. Tracy päättää hankkia itselleen ja Courtneylle uuden henkilöllisyyden ja muuttaa tämän kanssa pois maasta.

Samaan aikaa yksityisetsivä Jackson Broady saapuu Leedsiin tutkimaan uusinta toimeksiantoaan. Australialainen Hope McMaster on palkannut hänet selvittämään biologisten vanhempiensa henkilöllisyyden, ja jäljet ovat johtaneet Jacksonin tämän omiin lapsuudenmaisemiin. Jacksonin on määrä tavata sosiaalityöntekijä, joka on aikoinaan hoitanut Hopen adoption. Leedsissä Jacksonille tapahtuu vähän samankaltainen episodi kuin Tracylle: Jackson näkee, kuinka eräs mies pahoinpitelee koiraansa. Hän vetää miestä turpaan ja ottaa koiraparan hoiviinsa. Koirasta ja Jacksonista tulee erottamaton parivaljakko. Käy ilmi, että Jacksonin ja Louise Monroen tiet ovat jälleen erkaantuneet (tietysti!). Jackson on myös saanut varmuuden, että hän on Julian lapsen isä ja että hän yrittää hapuillen rakentaa suhdetta poikaansa. Lisäksi Jackson on tuloksetta yrittänyt jäljittää ex-vaimoaan Tessaa, joka huijasi häneltä miljoonaomaisuuden ja häipyi se mukanaan. Jackson on koiransa kanssa kuin lännenelokuvien levoton yksinäinen ratsastaja - paitsi että hevosen sijaan hän ajaa kulahtaneella Saabilla.   

Kolmannen juonipolun päähenkilö on vanha, dementoituva näyttelijätär Tilly, joka on tullut Leedsiin tv-sarjansa kuvauksiin. Tilly sattuu paikalle, kun Kelly raahaa Courtneyta bussipysäkille. Asia alkaa vaivata häntä kovin ja  häntä kaduttaa, ettei hän eikä kukaan muukaan puuttunut pikkutytön huonoon kohteluun. Tilly ei tietenkään tiedä, miten tilanne tuosta jatkui. Muutenkin hänen elämänsä muuttuu koko ajan kaoottisemmaksi, kun muisti tekee yhä enemmän tepposia.

Jacksonin tutkimukset eivät suju ongelmitta. Sosiaalityöntekijä, jota Jackson on tullut Leedsiin tapaamaan, tekee oharit, eikä häntä sen jälkeen enää saada kiinni mistään. Jackson onnistuu kuitenkin kähveltämään sosiaalityöntekijän toimistosta kansion, jonka avulla hän pääsee eteenpäin tutkimuksissaan. Pian ilmenee, että joku toinenkin nuuskii samoja jälkiä, jotka johtavat 1970-luvulla tapahtuneeseen murhaan. 

Itse asiassa kirja alkaa juuri näistä vuoden 1975 tapahtumista. Nuori, juuri poliisiksi valmistunut Tracy Waterhouse menee parinsa kanssa lukittuun huoneistoon, josta löytyy murhattu nainen ja tämän pieni poika. Poika on heikossa kunnossa mutta elossa, äiti puolestaan on ollut kuolleena pari viikkoa. Järkyttynyt Tracy kantaa pojan sylissään ulos huoneistosta ja antaa lapsen sosiaalityöntekijän hoiviin. Kun Tracy myöhemmin haluaisi tavata pojan ja kyselee, missä tämä on, hänelle ei kerrota mitään eikä hän saa tavata lasta. Muutenkin murhatutkimuksissa tuntuu olevan jotain outoa, mutta pikkuhiljaa asia hautautuu uusien tehtävien alle.

Kaikki edellä olevat, aluksi irrallisilta tuntuvat juonet, yhdistyvät jälleen äärimmäisen jännittävällä tavalla. Kirjaa on vaikeaa laskea käsistään, kun sen kerran on aloittanut! Lisäksi Atkinson on luonut taas joukon ihania henkilöitä, joiden kohtalot koskettavat ja liikuttavat. Kömpelö Tracy, jonka äidinvaistot "aarteita" keräilevä, sisukas ja aina nälkäinen pieni Courtney herättää ja omasta muistamattomuudestaan hämmentynyt Tilly ovat todella sympaattisia hahmoja, joille toivoo onnellista loppua. Myös Jacksonin ja Lähettilään (koiran pannassa on nimi Lähettiläs) yhteiseloa Atkinson kuvaa lämpimän humoristisesti. Tracy ja Jackson ovat antisankareita, jotka puolustavat pienempiään viimeiseen asti, välillä lainkirjaimen noudattamisesta lipsuen.

Atkinson pohtii tässä romaanissaan tuttujen teemojensa lisäksi lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja ahdistusta sekä adoptiota. Hän tuo esille sen, kuinka tärkeä on tieto biologisista vanhemmistamme. Vaikka Hope McMaster on elänyt onnellista elämää rakastavien adoptiovanhempiensa kanssa, hänellä on pakottava tarve saada tietää, mistä hän on lähtöisin ja keitä hänen biologiset vanhempansa olivat - silläkin uhalla, että tarina on ruma ja surullinen.



 







keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Äitejä, tyttäriä ja puutarhanhoitoa

Kate Morton: Hylätty puutarha (2008, suom. 2014)



Kesälomalle laskeutumiseni tapahtui tänä vuonna Kate Mortonin Hylätty puutarha -tiiliskiven avulla. Ostin romskun jo aiemmin keväällä Jyväskylän kirjamessuilta ja se pyöri pöydilläni polttelemassa näppejäni siitä saakka. Kun sitten vihdoin ja viimein tutkielmat oli arvioitu ja tuli aika lähteä leirikouluun, pakkasin kirjan mukaan ja ahmin sitä (ja suklaata) aina, kun sain tilaisuuden mennä huoneeseeni hengähtämään valvontatehtävistä. Tarinan loppuun pääsin toukokuun 31. päivänä junassa (ilman suklaata), paluumatkalla sisarenpojan lakkiasista.

Mortonin romaani oli täydellinen valinta pään nollaamiseen ja kesälomafiiliksen herättämiseen: koukuttava, häpeämättömän romanttinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja ihana miljöö. Mitä muuta ihminen tarvitsee irtiottoon arjesta? (No ehkä ehtymättömän levyn suklaata...)

Teoksessa liikutaan kolmessa aikatasossa: 1900-luvun alussa, vuodessa 1975 ja vuodessa 2005. Tarinaa kerrotaan kolmen naisen, Eliza Makepeacen, Nell Andrewsin ja Nellin tyttärentyttären Cassandran näkökulmasta. Keskushenkilö on australialainen Nell, joka täysi-ikäiseksi tulleessaan saa tietää, että hänet on adoptoitu. Adoptiovanhemmat ovat  ottaneet Nellin huostaansa, kun tämä noin nelivuotiaana on saapunut yksin laivassa Englannista Australiaan. Tieto saa Nellin pois tolaltaan ja mullistaa täysin hänen elämänsä. Hän purkaa kihlauksensa ja muuttuu sulkeutuneeksi. Myöhemmin Nellistä tulee antiikkikauppias ja hän saa tyttären, Lesleyn. Suhde tyttäreen jää kuitenkin etäiseksi, sillä hämärät muistikuvat omasta varhaislapsuudesta, laivamatkasta ja "Kirjailijattaresta" alkavat piinata Nelliä yhä enemmän. Lopulta hänen on pakko ruveta selvittämään, keitä hänen biologiset vanhempansa ovat ja miksi he ovat hyljänneet hänet. Vuonna 1975 Nell matkustaa Englantiin ja pääseekin totuuden jäljille. Kun Nell palaa Englannista, mysteerin selvittäminen keskeytyy, sillä Lesley saapuu yllättäen äitinsä luo, jättää tyttärensä Cassandran tämän hoiviin ja häipyy omille teilleen.

Alkukankeuden jälkeen Nellistä ja Cassandrasta tulee hyvin läheisiä, ja Nell kasvaa aikuiseksi isoäitinsä talossa. Cassandrasta tulee taiteilija, hän menee naimisiin ja saa pojan. Kauhea onnettomuus kuitenkin muuttaa kaiken: Cassandran mies ja poika kuolevat autokolarissa, Cassandra menettää elämänhalunsa ja lopettaa taiteilijanuransa. Isoäiti Nell kiskoo tyttärentyttärensä ylös pahimmasta murheen alhosta, ja he alkavat yhdessä hoitaa Nellin antiikkiliikettä. Kun Nell vuonna 2005 kuolee, Cassandra saa tietää isoäitinsä salaperäisen taustan. Nellin jäämistöstä löytyy matkalaukku, joka tällä on lapsena ollut mukana saapuessaan Australiaan. Matkalaukussa on harvinainen, upeasti kuvitettu Eliza Makepeacen kirjoittama lastenkirja, jota Cassandra muistaa pienenä salaa lukeneensa. Lisäksi Cassandra löytää Nellin päiväkirjan, jossa on merkintöjä vuoden 1975 Englannin-matkasta. Käy myös ilmi, että Nell on ostanut tuolla matkallaan vanhan talon, josta hän ei ole koskaan kertonut kenellekään ja jonka Cassandra nyt perii. Cassandra lähtee Englantiin seuraamaan isoäitinsä jälkiä ja ratkaisemaan tämän arvoitusta.

Nellin ja Cassandran tarinoiden rinnalla kerrotaan viime vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvaa kirjailija Eliza Makepiecen elämäntarinaa. Lontoolainen Eliza ja hänen veljensä Sammy jäävät orvoiksi, ja sisarukset joutuvat kasvattilapsiksi hirvittävään Swindellin perheeseen, jossa heitä kohdellaan huonosti. Veljen tapaturmaisen kuoleman jälkeen tapahtuu ällistyttävä käänne - kuin suoraan satukirjasta: käy ilmi, että Elizan suku omistaa rikkaan Blackhurstin kartanon, ja Elizan eno haetuttaa sisarentyttärensä hoiviinsa. Elämä vauraassa kartanossa lihapatojen ääressä ei kuitenkaan ole erityisen onnellista, sillä henkinen ilmapiiri on kireä ja iloton. Eno vetäytyy omiin oloihinsa, enon vaimo inhoaa Elizaa ja serkkutyttö Rosekin on sairaalloinen ja elää eristyksessä ulkomaailmasta. Elämäniloa pulppuava ja jännittäviä tarinoita keksivä Eliza kuitenkin parantaa Rosen, ja tytöistä tulee hyvin läheisiä. Rosen äiti ei tästä lämpene Elizaa kohtaan vaan päinvastoin tekee kaikkensa erottaakseen tytöt toisistaan. Siinä hän lopulta onnistuu lähtemällä Rosen kanssa pitkälle Amerikan-matkalle, jonka tavoitteena on löytää tyttärelle sopiva aviomies. Rose palaakin matkaltaan sulhasen kanssa, ja Eliza tuntee itsensä hylätyksi. Tyttöjen välille syntyy juopa, joka syvenee syvenemistään. Tästä Elizan tarina etenee kohti traagista loppuaan, ja lukijalle alkaa selvitä, miten se liittyy Nellin ja Cassandran tarinoihin.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Nellin esikuvana on ollut kirjailijan oma isoäiti, joka Nellin tavoin sai täysi-ikäiseksi tullessaan tietää olevansa adoptoitu. Omien juurien ja identiteetin etsiminen onkin romaanin keskeinen teema. Sen lisäksi Morton maalaa joukon erilaisia äiti-tytär -muotokuvia. Elizan suhde äitiin on turvallinen, lämmin ja läheinen. Toista ääripäätä edustavat puolestaan Rose ja häneen sairaalloisesti takertuva äiti, jonka hirviömäisellä äidinrakkaudella on lopulta tuhoisat seuraukset. Nell taas tuntee epäonnistuneensa äitinä ja haluaa korjata virheensä huolehtimalla tyttärentyttärestään Cassandrasta. Siinä hän onnistuukin paremmin kuin hyvin, mutta hintana on se, että Cassandran äiti, Lesley, vieraantuu heistä molemmista. Olisinkin kaivannut Lesleyn näkökulmaa tähän kertomukseen; nyt hän jää täysin taustahenkilöksi.

Mortonin naishahmot ovat yhtä aikaa herkkiä taiteilijasieluja ja vahvoja, määrätietoisia oman tiensä kulkijoita. Lukijan on helppoa eläytyä heidän kohtaloihinsa ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Itseäni kiinosti erityisesti seurata, kuinka Cassandra teki surutyötään. Morton kuvaa sitä mielestäni varsin uskottavasti, lukuun ottamatta ehkä lopun romanttisia tapahtumia rantatalossa.

Symboliikkaakin romaaniin on ujutettu. Kerta toisensa jälkeen palataan sokkelopuutarhaan etsimään reittiä rantataloon. Sokkelo on kuin Nellin elämä; arvoitus, joka täytyy ratkaista. Kuka Nell on? Miksi vanhemmat hylkäsivät hänet?

Mortonin romaani on kiehtova lukukokemus, joka antaa lukijalle myös oivaltamisen iloa. Rinnakkaiset, eri aikatasoissa kulkevat, toisiinsa punoutuvat juonet tuovat mieleen Louis Sacharin nuortenkirjan Paahde. Lukija on arvoituksen ratkaisemisessa koko ajan hieman edellä henkilöitä ja tietää asioita, jotka paljastuvat näille vasta vähän myöhemmin. Morton olisi kyllä voinut vähän tiivistää kerrontaansa, sillä ratkaisun arvaa jo hyvissä ajoin ennen loppua. Eipä silti, että olisi tullut pieneen mieleenikään jättää tätä kirjaa kesken.




















































torstai 2. heinäkuuta 2015

Urheilua, huumoria ja romantiikkaa pojille (tutkielmakirjoja osat 6 - 8)

Kalle Veirto: Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi (2003), Kolmannen asteen yhteys (2004), Minun vasen jalkani (2004)

Kalle Veirto: Säbätalvi (2014)

Kalle Veirto on todellinen helmi suomalaisten nuortenkirjailijoiden joukossa! Hän kirjoittaa hauskoja urheiluaiheisia romaaneja, joiden tarina koukuttaa ja joiden sivumäärä ei lannista tottumatonta lukijaa heti alkuunsa. Urheilijapoikien palaute Veirton kirjoista oli myönteistä, ja pidin niistä kovasti itsekin.

 Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi, Kolmannen asteen yhteys ja Minun vasen jalkani muodostavat FC Viirupaidat -trilogian, jonka päähenkilönä on ammattilaisjalkapalloilijan uraansa aloitteleva Ari Penttilä. Ensimmäisessä osassa Ari vielä pelailee Nastolassa Rakokiviset-nimisessä alasarjan amatöörijoukkueessa, toisessa osassa hän siirtyy ylempään sarjaan FC Viirupaitoihin ja kolmannessa osassa hän jo matkustelee Venäjälle ja Englantiin ottamaan ammattilaisuran ensiaskeleita. Pro-jalkapalloilijan tie on kuitenkin kivinen ja unelmien toteutuminen monen mutkan takana.

Ensimmäisessä osassa päänvaivaa Arille tuottavat leuhka isoveli Pekka, Pekan ammattilaisurasta kiinnostunut isä, sivuraiteille ajautuva kaveri Jarttu Lumperi sekä rasittava tyttöystävä Marja, jonka ajatuksenjuoksusta Ari ei aina ota selvää. Isä palvoo Pekkaa ja on kiinnostunut vain tämän hurjaan nousukiitoon lähteneestä jalkapalloilijan urasta. Arin tekemiset eivät isää juurikaan kiinnosta, ja Pekan kanssa Ari on vähän väliä napit vastakkain. Onneksi suhde äitiin on sentään läheinen. Tuore tyttöystävä Marja vouhottaa tulevasta tähtijuontajan urastaan maailmalla, vaikka todellisuudessa hän on saanut vaatimattoman kesätyön paikallisradiosta. Marja on Aria hieman vanhempi ja pyörittelee tätä mielensä mukaan. Parhaiten Ari tuntuu viihtyvän ystävänsä Jarttu Lumperin seurassa jalkapallokentällä. Lumperilla on kuitenkin ongelmia kotona, ja Ari on huolissaan kaveristaan. Tälle kun tuntuu kalja maistuvan turhan hyvin. Kun Rakokiviset saavat elämänsä tilaisuuden pelata harjoitusottelun maajoukkuetta vastaan, Ari keksii, että jos Rakokiviset voittaa tuon pelin, Lumperi pelastuu. Niinpä Ari aloittaa joukkueensa tsemppaamisen ja  taivuttelee Pekan tulemaan peliin mukaan vahvistukseksi. Ensimmäinen osa päättyy tähän Suureen Otteluun. Näiden tapahtumien lisäksi Ari puurtaa kesätöissä hautausmaalla, käy "soittamassa kännikkään" Lumperin ja kesätyökavreittensa kanssa ja pääsee eroon neitseydestään.

Sarjan toinen osa alkaa Arin kannalta ankeissa tunnelmissa. Ari potee sydänsuruja, sillä Marja on ruvennut seurustelemaan Pekan kanssa ja odottaa tälle lasta. Välit Pekkaan ja Marjaan sekä isään ovat poikki, koska isä häärii edelleen vain vanhemman poikansa ympärillä. Jalkapallourakaan FC Viirupaidoissa ei oikein suju, ja sekopäinen valmentaja räyhää Arille kaikesta. Kun Ari myöhästyy treeneistä, valmentaja käskee hänen häipyä. Ari saa tarpeekseen ja palaa takaisin entiseen joukkueeseensa Rakokivisiin. Lumperin kanssa pelit alkavatkin taas sujua paremmin. Sydänsurut puolestaan helpottavat, kun Ari tutustuu häntä paljon vanhempaan Mariin, joka työskentelee kirjastossa. Ari ja Mari alkavat ikäerostaan (Ari on 17 ja mari 28) huolimatta seurustella, ja suhde muuttuu koko ajan vakavammaksi. Mutkia matkaan tulee, kun käy ilmi, että Lumperikin on iskenyt silmänsä Mariin ja muuttuu koko ajan etäisemmäksi Aria kohtaan. Koska Ari ei halua luopua Marista, välirikko Lumperin kanssa on väistämätön, vaikka asiasta ei suoraan puhutakaan. Tämä kuitenkin vaivaa Aria kovasti. Lisäksi Ari pähkäilee tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa, koska lukio ei enää maistu. Lopulta Ari tekee päätöksen: hän tähtää ammattilaisjalkapalloilijaksi. Arin taidot Rakokivisissä huomataan, ja hänet kutsutaan takaisin FC Viirupaitoihin. 

Kolmannessa osassa Arin ura FC Viirupaidoissa on lähtenyt nousuun, ja hän on saanut oman, jokseenkin omalaatuisen managerinkin. Arin ja Marin parisuhde lujittuu, kun selviää, että Mari on raskaana. Tieto on yllätys molemmille, ja siinä riittääkin sulattelemista. Lopulta sekä Mari että Ari odottavat innoissaan vauvaa. Vauvauutisten lisäksi Arin manageri on virittänyt verkkoja vesille ja vie Arin tutustumisvierailulle Venäjälle. Sikäläinen jalkapallojoukkue kun on hänestä kiinnostunut. Ari ja Mari lähtevät omin päin käymään myös Englannissa samoilla asioilla, mistä manageri on hyvin harmissaan. Lopulta Ari toteaa, että elämä vauvan kanssa on tarpeeksi haastava elämänmuutos ja päättää jäädä toistaiseksi pelaamaan FC Viirupaitoihin. Välit isään lämpenevät, ja tästä tulee Arin manageri. Ari tapaa myös Lumperin, joka on tullut lomalle armeijasta. Kohtaaminen on lämminhenkinen, eikä Lumperi tunnu kantavan kaunaa Marista. Sovinto syntyy myös Pekan ja Marjan kanssa.


Säbätalvi-romaanin tapahtumat sijoittuvat Heinolaan, jonne 19-vuotias päähenkilö Einari Tallimäki lähtee salibandy-ammattilaiseksi. Einarin asiat ovat kotona Lahdessa aika pahsti solmussa. Hän on ollut mukana skootterionnettomuudessa ja odottaa oikeudenkäyntiä humalassa ajosta ja vamman tuottamisesta. Todellisuudessa Einari ei itse ajanut skootteria vaan hänen tyttöystävänsä, joka loukkaantui kolarissa pahoin. Einari on kuitenkin saanut syyt niskaansa eikä tiedä, miten todistaisi asioiden oikean laidan.Välit tyttöystävään ja tämän perheeseen ovat täysin poikki. Siksi on oikea onnenpotku, kun heinolalainen salibandy-joukkue haluaa ostaa Einarin riveihinsä.

Einari saa todella lämpimän vastaanoton Heinolassa, ja pelit sujuvat hyvin. Einari tutustuu lähemmin myös vuokraemäntäänsä Miniin ja saa tietää, että Mini odottaa vauvaa. Mini ei halua olla tekemisissä lapsen isän kanssa, ja Einarista tulee aluksi jonkinlainen Minin tukihenkilö. Einari ja Mini alkavat kuitenkin seurustella, ja lopulta Einari on täysin valmis ryhtymään laspsen isäksi. Onnettomuusoikeudenkäyntikin päättyy parhain päin.   

Veirton kieli on rikasta, nokkelaa ja hauskaa. Välillä mietin, mahtavatko kaikki vitsit aueta nuorille lukijoille - toivottavasti aukeavat! Jonkin verran samat elementit näyttävät toistuvan kirjasta toiseen: Päähenkilö on urheilijanuorukainen, joka on kuitenkin kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Hänellä on hyvä ja lämmin suhde äitiinsä. Tyttöystävä on häntä vanhempi. Hän pohtii paljon vanhemmuutta ja isäksi tulemista. Hän käy silloin tällöin kavereiden kanssa ryyppyreissuilla mutta käyttää alkoholia kohtuullisesti tai ainakin ottaa opikseen, jos mopo pääsee karkaamaan käsistä. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat Lahteen tai sen lähiympäristöön.

Kaikesta päätellen pojat, jotka näitä kirjoja lukivat, pitivät Veirton urheilumaailman kuvausta ihan uskottavana, vaikka esimerkiksi joukkueet ovat ymmärtääkseni keksittyjä.  Ottelujen selostuksetkin ovat sopivanpituisia, mikä ei tässä genressä ole aina itsestäänselvyys. Veirton romaanit kyllä päihittävät kuusi nolla esimerkiksi Bengt-Åke Grasin jääkiekko- ja jalkapallokirjat. Teemoja, kuten seurustelua, ystävyyttä ja omista teoista vastuun ottamista pohdiskellaan välillä hyvinkin syvällisesti. 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kolme etsivää ja pornovideokasettien arvoitus (tutkielmakirjoja osa 5)



Tuija Lehtinen: Ystävänpalvelus (1999)

Onnistunut kansikuva selittänee sen, miksi ysiluokkalainen poika valitsi tutkielmakirjakseen tämän 16 vuotta sitten ilmestyneen nuortendekkarin. Tuija Lehtisen kirjatehtaan tuotteet eivät ole järin tasalaatuisia, ja Katuhaukat-sarjan aloittava romaani Ystävänpalvelus sijoittuu valitettavasti sen sekundaosastolle. Lehtisen tuotantoon kuuluu toki priimaakin, kuten Mopo, johon suorastaan ihastuin. Harmi vain, etten ehtinyt lukea sitä kuin puoliväliin saakka. Täytyypä muistaa palata siihen syksyllä...

Ystävänpalvelus kertoo kolmesta nuoresta, Ninasta, Joelista ja Pyrystä, jotka ryhtyvät amatöörisalapoliiseiksi. Nina on lukiota käyvä tyttö, joka ulkoiluttaa naapurissa asuvan vanhan Kerttu-rouvan koiria, osittain hyvää hyvyyttään, osittain päästäkseen puheisiin ihastuksensa Aleksin kanssa. Aleksi kun asuu Kertun kanssa samassa kerrostalossa, ja siten Ninalla aina on pieni mahdollisuus törmätä häneen. Joel on Ninan selloa soittava pikkuvelipuoli ja Pyry puolestaan Joelin kaveri, joka on ihastunut Ninaan - ja vähän jokaiseen vastaan tulevaan tyttöön.

Eräänä päivänä Nina huomaa Kertun luona kassillisen videokasetteja, joiden koteloissa ei ole mitään merkintää. Hetken mielijohteesta Nina pihistää laukusta yhden, koska häntä kiinnostaa tietää, mitä kasetit sisältävät. Kasetilla on kovaa pornoa, ja nuoret ihmettelevät, miksi vanhalla mummelilla on sellaista aineistoa hallussaan. Pian selviää, että Kertun hämäräperäinen sukulaispoika on jostakin syystä jättänyt videokasettikassin tädilleen säilöön mutta se on omituisesti kadonnut Kertun asunnosta. Kerttu on hyvin hermostunut eikä halua puhua asiasta. Ninakaan ei voi suoraan udella siitä, koska jäisi kiinni kasetin pihistämisestä.

Ninan johdolla innokas Pyry ja vastahakoinen Joel ryhtyvät selvittämään arvoitusta. Myöhemmin myös Aleksi liittyy Ninan riemuksi "etsivätoimistoon" mukaan. Nuoret vakoilevat epäilyttävää koiramiestä ja käyvät nuuskimassa hänen asunnossaan. Lopulta johtolankojen pätkät saadaan solmittua yhteen ja arvoitus ratkeaa.

Juoni on mielestäni melko typerä ja epäuskottava. Lähinnä mieleeni tulivat Kolme etsivää- ja Viisikko-sarjat. Lehtinen on vain päivittänyt vanhan konseptin pari vuotta vanhemmille lukijoille lisäämällä soppaan kotibileitä ja ripauksen seksiä.

Henkilöissä sentään on enemmän yritystä. Ninalla esimerkiksi on aika erikoinen perhetausta, ja muutenkin Lehtinen on kehitellyt ihmissuhdekuvioita kohtalaisen kiinnostavasti. Siksi olinkin aika pettynyt siihen, miten vähän tutkielman tekijä sai kykyihinsä nähden irti Ninan hahmosta. Luultavasti heppoinen juoni on tehnyt lukemisesta pakkopullaa ja tappanut innostuksen pohtia teosta syvemmin. 

Lehtisen romaani on myös jälleen kerran oiva esimerkki siitä, miten lyhyt elinkaari useimmilla nuortenkirjoilla nykyään on. Teolsen katu-uskottavuus on vähän koetuksella, kun henkilöt työntävät VHS-kasettia videonauhuriin, selaavat puhelinluetteloa tai näpyttävät tekstiviestiä vuoden 1999 kännyköillään.


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Nuoret pesänrakentajat (tutkielmakirjoja osa 4)

Laura Lähteenmäki: Yökylässä (1999)



Laura Lähteenmäen varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa kuvataan kahden nuoren, Iiron ja Hennin, seurustelua ja muuttamista yhteen. Koska Henni on vasta 17-vuotias lukiolainen ja Iiro häntä vain hiukan vanhempi, kyseessä on pikemminkin kotileikki kuin todellinen avoliitto. Yhteinen asuntokin sijaitsee Hennin kodin makuuhuoneessa. Kovin vakavissaan Henni ja Iiro kuitenkin  asiaan itse suhtautuvat ja rakentavat pikku pesäänsä.

Tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Iiro on rikkinäisen kodin kasvatti, joka on joutunut ottamaan vastuuta aikuisten asioista liian varhain. Iiron äiti on boheemi taiteilija, joka tulee ja menee oikkujensa mukaan. Iiro huolehtii pikkusiskostaan Ipanasta ja yrittää pitää huushollin kasassa ja kolkon Sirkka-tädin loitolla. Isää perheessä ei ole. Iiro on lahjakas ja haaveilee opiskelusta muuallakin kuin ammattikoulussa, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia siihen. Hennin kotiin hän joutuu muuttamaan, kun äiti saa päähänsä lähteä ulkomaille tekemään taidetta ja antaa pois perheen vuokra-asunnon. Ipanan äiti vie Iiron vastalauseista piittaamatta mukaansa.

Henni puolestaan on turvallisen ydinperheen lapsi. Hänellä on äiti, isä, kaksi veljeä ja mukava koti, jossa on aina jääkaappi täynnä ruokaa. Henni viettää huoletonta lukiolaistytön elämää "kotseiksi" kutsumiensa kavereiden kanssa. Henni vaikuttaa Iiroon verrattuna aika kypsymättömältä tytönheitukalta, ja hänelle onkin aikamoinen shokki, kun hän ensimmäisen kerran vierailee Iiron kotona. Iiro puolestaan tulee pikkuhiljaa hyvinkin läheiseksi Hennin perheenjäsenten kanssa ja saa näiltä sitä turvaa ja huolenpitoa, mitä häneltä on aina puuttunut. Lopulta jopa Hennin äiti hyväksyy Iiron, vaikka häneltä nuorenparin kotileikin sulattaminen vie kauemmin kuin muilta.

Lähteenmäen kirja on helppolukuinen ja tarinakin loppuratkaisua lukuun ottamatta aika uskottavan tuntuinen. Lopussa nimittäin kuvioihin ilmestyy Hennin isoveljen vaihto-oppilasvuoden äiti, ja tämä omituinen jenkkirouva ihastuu Iiroon niin kovin, että järjestää tälle opiskelupaikan Amerikasta. Muuten romaanissa on kuvattu hyvin teinirakkauden elämänkaari alun onnenhuumasta tunteiden laimenemiseen ja lopulta eroon, kun Iiro lähtee Amerikkaan.

Kauhean innoissaan tutkielman tekijä ei tästä teoksesta ollut, joskin kelpo työn hän sai aikaan. Luulen, että osittain asiaan vaikutti paljon kirjan ikä. Nykynuorten arki älypuhelimineen on todella erilaista kuin vuonna 1999, ja nuortenkirjoissa teknologinen aataminaikuisuus vielä korostuu tavallista enemmän.


Mustalaisleiri muuttaa helvettiin (tutkielmakirjoja osa 3)

Veijo Baltzar: Sodassa ja rakkaudessa (2008)



Kun eräs tutkielman tekijä valitsi tutkimuskohteekseen Veijo Baltzarin romaanin, hämmästyin kovin hänen kirjavalintaansa ja suurin odotuksin tartuin minulle tähän saakka täysin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan teokseen. Nyt olisi jotain uutta luvassa!

Lukeminen osoittautui tuskien taipaleeksi! En millään tahtonut päästä sisälle henkilöihin ja heidän maailmaansa ja vähän väliä jouduin palaamaan taaksepäin ja lukemaan uudelleen, mitä oikein sanottiinkaan. Erityisen hankalaa oli ymmärtää henkilöiden välistä dialogia, jota jouduin tankkaamaan moneen kertaan päästäkseni eteenpäin. Jäin pohtimaan, oliko kyse minun tyhmyydestäni, kulttuurieroista vai kirjailijan tavasta kirjoittaa. Kenties asiaan vaikuttivat nämä kaikki.

Aihe on hyvinkin kiinnostava ja traaginen. Baltzarin romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikuiseen Saksaan ja kertoo siitä, kuinka Hitlerin vainot alkoivat kohdistua myös romaneihin. Samalla kuvataan romaniyhteisön jäsenten välisiä suhteita, hierarkiaa ja lojaaliutta. Päähenkilö, orpo taskuvaras Kastalo, on aluksi ulkopuolinen, mutta pikkuhiljaa hänestä tulee heimonsa tärkeä jäsen, lopuksi jopa sen johtohahmo. Kastalo on rakastunut heimon johtajan tyttäreen Carinjaan, ja oikeastaan kaikki, mitä hän tekee, hän tekee Carinjan takia. Kastalo ja Carinja eivät kuitenkaan voi saada toisiaan, sillä tarina alkaa Carinjan ja toisen miehen, Bustanin, häistä. Carinja on loppuun saakka uskollinen Bustanille, vaikka antaakin ymmärtää, että hänellä on tunteita myös Kastaloa kohtaan.

Pääjuoni liittyy kuitenkin siihen, kuinka romanien asema natsi-Saksassa koko ajan kiristyy. Huhut keskitysleireistä leviävät, ja Kastalo liittyy Carinjan suvun karavaaniin, joka lähtee epätoivoiselle pakomatkalle. Lopulta he jäävät kiinni ja päätyvät keskitysleirille. Siellä monet heistä menehtyvät, mutta Kastalo, Carinja ja Bustan selviävät. Kertomus päättyy siihen, kun amerikkalaiset joukot tulevat vapauttamaan vangit.

Sinnikkäästi pinnistelin opuksen kannesta kanteen, vaikka tiukkaa teki ja siihen tärvääntyi muiden tutkielmakirjojen kallista lukuaikaa. Tunsin itseni työn sankariksi. Entä mitä itse tutkielmantekijä piti valitsemastaan kirjasta? Hän palautti tyynen rauhallisesti työnsä -  Anja Kaurasen Sonja O.:sta!

Sisäinen kettutyttöni heräsi (tutkielmakirjoja osa 2)

Anu Ojala: Pommi (2014)



Anu Ojala on kirjoittanut napakan, takakansitekstissä ekotrilleriksi luokitellun, nuortenromaanin, joka pitää myös aikuisen lukijan yllättävän hyvin otteessaan. Esimerkiksi yksityiskohtaiset kuvaukset tehosikalasta ja teurastamosta puistattivat ja saivat ajatuksen lihan syömisestä tuntumaan ällöttävältä. Sisäinen kettutyttöni koki herätyksen.

Päähenkilö Mia on lukiota käyvä tyttö, joka haaveilee toimittajan urasta. Sitä hän pääsee kokeilemaan koulun verkkolehden bloggaajana. Mia kirjoittaa aluksi eläinaiheiseen blogiinsa naiveja söpötyksiä mopsistaan ja nauttii samanhenkisten (tyttöjen) ihailevasta palautteesta. Nimimerkki Joshua on kuitenkin toista mieltä ja antaa tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä hän on mopsien jalostamisesta. Aluksi Mia loukkaantuu mutta rupeaa kuitenkin selvittämään, onko Joshuan puheissa perää, ja niin ikävät tosiasiat mopsien irvokkaasta rodunjalostuksesta alkavat vähitellen valjeta. Bloginsa kautta Mia tutustuu myös Kimiin ja Ninaan, joiden mukaan hän lähtee salakuvauskeikalle valtavaan sikalaan. Karmea todellisuus tuotantoeläinten kohtelusta järkyttää Miaa perin pohjin. Lisäksi hän rakastuu Kimiin.

Mia haluaa toimittajana tuoda julki eläinten huonon kohtelun ja samalla myös tehdä vaikutuksen Kimiin. Niinpä hän lähtee Ninan kanssa viemään salaa kameran läheiselle teurastamolle, vaikka touhu kammottaa häntä. Tarkoitus on kuvata teurastamon järkyttäviä oloja ja julkaista kuvat netissä. Kaikki menee kuitenkin pahemman kerran pieleen, kun kesken kaiken räjähtää pommi. Nina kuolee, ja Mia saa syyt pommi-iskusta niskoilleen. Hän joutuu poliisivankilaan kuulustelujen ajaksi, saa asianajajan ja joutuu oikeuteen, jossa hänen täytyy todistaa syyttömyytensä. Lopulta asioiden oikea laita selviääkin.

Ojalan asiantuntemus aiheestaan vakuutti; romaani tuntui realistiselta eikä siinä oiottu mutkia suoriksi, kuten usein nuortenkirjoissa tehdään. Mia ei ole alussa mitenkään sympaattinen sankaritar. Päinvastoin, hän on alussa tyly, itserakas ja aika typeräkin. Vähitellen Mia kuitenkin muuttuu, ja loppupuolella hän itsekin häpeää omaa käytöstään. Pidin myös siitä, että Ojala tuo esille sen, että kaikkialla ei tuotantoeläimiä kohdella samalla tavoin. Viesti onkin, että lihaakin voi syödä, kunhan varmistaa, että se on tuotettu eettisesti ja eläimille turhaa kärsimystä tuottamatta. Sekin nimittäin on mahdollista.  


maanantai 6. huhtikuuta 2015

Villikissa henkivartijana (tutkielmakirjoja osa 1)

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)


Työ on haitannut viime aikoina pahasti harrastuksia. Jokakeväiseen tapaan maalis-hutikuun kirjavalinnat on pitänyt tehdä ysiluokkalaisten tutkielmakirjojen perusteella, vaikka yöpöydällä odottaa iso pino opuksia, joihin sormeni syyhyävät tarttua.Olen kuitenkin pitänyt pääni kylmänä ja hiihtolomasta lähtien kahlannut läpi oppilaiden valitsemia kirjoja.

Luku-urakkani aloitin Leena Lehtolaisen vanhasta dekkarista Henkivartija. Tutkielmakirjaksi se on mitä mainioin valinta: päähenkilöä kuvaillaan paljon, kerronta on sujuvaa ja tarpeeksi simppeliä, jotta tottumatonkin lukija pystyy sitä vaivatta seuraamaan, tarina etenee nopeasti ja juoni on koukuttava. Tutkielman tekijän on helppo löytää sopivia tekstinäytteitä henkilökuvaukseensa, kun vain pikkuisen näkee vaivaa. 

En voi kieltää, ettenkö olisi itsekin viihtynyt Lehtolaisen dekkarin parissa, vaikka se ei ehkä hänen parhaimpiinsa kuulukaan. Henkivartijan tarina ja päähenkilö tuntuivat hiukan naiveilta ja epäuskottavilta Maria Kallio -dekkareihin verrattuna. (Ja sitten kun takana oli niin järisyttävä lukukokemus kuin  Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, niin aika heppoiseltahan tuo Lehtolaisen romsku tietysti tuntui.) Maria Kallio -sarjan arkirealismin sijaan Lehtolainen tarjoilee nyt tuhdin annoksen vauhtia, vaaratilanteita, romantiikkaa ja seksiä. Kovin kummoista syvällistä sanomaa tästä tarinasta on vaikea kaivaa esiin, mutta eipähän se ainakaan kuulu kategoriaan "ahistus", mistä pisteet!

Päähenkilö Hilja Ilveskero on noin kolmekymppinen, armeijan käynyt, kovapintainen henkivartija, joka on saanut koulutuksen erikoiseen ammattiinsa Amerikassa. Hilja on kotoisin pienestä maalaiskylästä Pohjois-Karjalasta, ja hän kantaa yhä mukanaan lapsuudenikuista traumaa perhesurmasta. Hilja on vannoutunut sinkku, joka kavahtaa ajatustakin perheen perustamisesta. Luonteeltaan hän on erakkomainen eikä luota helposti muihin ihmisiin. Hilja on fyysisesti voimakas ja ulkomuodoltaan maskuliininen mutta pystyy kyllä kaivamaan esiin naiselliset avunsa, jos tarve niin vaatii. Työssään hän on tinkimätön ammattilainen, joka ei hevillä lipsu periaatteistaan.

Hilja rakastaa luontoa ja hänellä on varsin erikoinen suhde ilveksiin. Hiljan kasvattanut Jari-eno on aikoinaan pelastanut orvoksi jääneen ilveksen pennun ja ottanut sen hoiviinsa. Ilves kesyyntyi ja sai nimekseen Frida. Yksinäisestä Hiljasta ja Fridasta tuli erottamattomat, ja Hilja koki, että Frida on hänen sisarensa. Fridasta ei saanut hiiskua sanaakaan muille kyläläisille, sillä nämä eivät olisi millään suvainneet villieläimen pitämistä lemmikkinä. Kun Frida sitten jäi auton alle ja kuoli, Hilja suri sitä kuin läheistä perheenjäsentä.

Ei siis ihme, että Hilja sanoutuu irti työnantajansa, Anita Nuutisen, palveluksesta, kun tämä Moskovassa päättää ostaa itselleen aidon ilvesturkin. Seuraavana päivänä Anita murhataan, ja myös Hilja joutuu epäilyksenalaiseksi. Siksi hän alkaa selvittää, mihin Anita oikein on sekaantunut.
Todennäköisin syyllinen murhaan on Anitan entinen liikekumppani Valentin Paskevits, jonka kanssa Anita on aikaisemmin riitautunut. Hilja alkaa tutkia Paskevitsin puuhia. Tutkimuksissaan hän törmää kerta toisensa jälkeen salaperäiseen David Stahliin, johon hän lopulta rakastuu. Hiljan ja Davidin välille syntyy kiihkeä romanssi, vaikka Hilja ei tiedä, onko David ystävä vai vihollinen. Tätä kissa ja hiiri -leikkiä käydäänkin sitten aivan tarinan loppumetreille asti. Rahapulassaan Hilja pestautuu myös erään kansanedustajan henkivartijaksi, ja yllättäen tämäkin on ollut tekemisissä Paskevitsin kanssa. Lopulta Hilja tietenkin saa selville, mikä monimutkainen kuvio kaiken takana on, ja pystyy todistamaan syyttömyytensä Anitan murhaan.

Loppua kohden tarina muuttuu yhä epäuskottavammaksi ja alkaa muistuttaa lähinnä Ilkka Remeksen trillereitä. Lehtolainen on ymmärtääkseni kirjoittanut pari Hilja Ilveskero -dekkaria lisääkin, mutta niitä tuskin tulee luettua - ellei sitten joku ysiluokkalainen valitse sellaista tutkielmakirjakseen.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Joskus kirja löytää lukijansa ihan sattumalta ja vahingossa.

Kirsti Kuronen: Paha puuska (2015)

Näin kävi Pahan puuskan kanssa. Lähdin hakemaan kirjaston hyllystä ihan toista Kirsti Kurosen kirjaa. Silmiini osuikin ohuen ohut lipare, jota oli pakko tarkastella hieman lähemmin. Kirjan ulkoasu ja eritoten kannen kuvitus herätti kiinnostukseni. Lukuunhan se sitten lähti ja kerralla piti paahtaa läpi. Onneksi ei ollut kuin 75 sivua, joten nopeasti sen luki. Tarina jäi kummittelemaan päähäni ja heti oli ryhdyttävä purkamaan ajatuksia sanoiksi tänne blogiin. Pitkästä aikaa (tai no, eihän siitä ole kovinkaan pitkä aika, taisi tapahtua Wenla Männistön kohdalla viimeksi. :) ) voin todeta, tässä on helmi!


Kirsti Kuronen: Paha Puuska (2015)

Tarinaa kertoo Hilla, yläkoulua käyvä, musiikkia harrastava tyttö. Hillalla on pikkuveli Lauri, tai oli. Ensimmäisenä kesäloman jälkeisenä koulupäivänä tuore seiskaluokkalainen Lauri jää, tai jättäytyy, junan alle. Hilla sattuu poliisien ja ambulanssihenkilökunnan piirittämälle onnettomuuspaikalle ja tunnistaa veljensä kirkkaan vihreän lippalakin. Poliisi laittaa tytön jatkamaan kotimatkaa raskas taakka harteillaan. Hilla kuulee äidin huudon jo kaukaa. Pihassa on poliisiauto.

Kotiin Hilla ei halua mennä, joten hän jatkaa matkaansa lähimetsään. Metsässä on iso kuusi jonka alla sammaleinen kivi kuin tuolina matkaajalle. Lauri on aiemmin esitellyt piilopaikkansa Hillalle. Laurin tietämättä paikasta on tullut myös Hillalle tärkeä paikka syventyä omiin ajatuksiin. Nyt paikka on Hillan ainut tapa päästä lähemmäs veljeä. Tuolla sammalaisella kivellä Hilla tuntee edelleen yhteyden.

Suru on suunnaton. Hautajaisten jälkeen elämää täytyisi jatkaa eteenpäin, mutta miten kun avonaisia kysymyksiä on niin paljon. Hilla ryhtyy selvittelemään Laurin ensimmäistä koulupäivää ja viimeisiä hetkiä. Kuusen kivellä hän käy kokoamassa tarinaa pala palalta ja keskustelee Laurin kanssa. Hilla tahtoo selvittää syyn, miksi Lauri meni junan alle?  Hän haluaa ymmärtää. Lauri on koko ajan läsnä Hillan elämässä, eikä Hilla tahtoisi millään päästää irti. Ei ennen kuin aika on oikea lopullisille jäähyväisille.

Aihe on rankka, mutta kirja hyvällä tavalla ahdistava. (Tästä määritelmästä minun ja Reetan täytyy kiittää Nooraa. On se vaan niin hyvä määritelmä.) Mukana on paljon toivoa. Hillan ja Laurin välinen keskustelu on kepeää ja humoristista ja heillä on selvästi hyvät välit. Yllättävintä tässä kirjassa on se, että kyseessä on runokirja. Olisitko uskonut? Yksi pitkä tarina onkin kerrottu runomuodossa, hyvin samaan tapaan kuin Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi.Vaikuttavaa tarinaa ei aina tarvitse kertoa koukeroisin lausein, joskus riittää ytimekkäät lauseet tai vain osa lausetta. Vaikuttavuudessa alle sata sivuinen lipare voi päihittää tiiliskiven paksuisen romaanin.

Kuinka voikaan tuollainen pieni Paha puuska tehdä päivästä paremman ja tehdä näin suuren vaikutuksen. Rakastan kirjallisuutta! Aivan pakko saada tämä omiin kokoelmiin. Aaaaahhh, jään nauttimaan tästä tunteesta.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Valtonen tiesi mitä teki - Finlandia meni oikeaan osoitteeseen!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)


Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Osa lukijoista on hyytynyt jo alkumetreillä  ja pitää  Valtosen opusta ylipitkänä järkäleenä, johon ei pääse kiinni, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten olemme me fanit, jotka veisaamme kuorossa ylistystä Valtosen romaanille. Harvoin on saanut Hesarista lukea yhtä vuolasta suitsutusta, mitä Jukka Petäjä arvostelussaan Valtoselle antoi. (Lue Petäjän arvostelu tästä.) Pakko siihen on yhtyä!

Romaanissa on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan: Alina, Joe ja Samuel. Tapahtumat alkavat vuoden 1994 Helsingistä ja päättyvät nykypäivän (tai ehkä pikemminkin lähitulevaisuuden) Baltimoreen.

Epävarma ja itseään vähättelevä, suomalainen jatko-opiskelija Alina ja nuori, lahjakas, amerikkalainen neuropsykologi Joe tapaavat Italiassa tiedekonferenssissa ja rakastuvat toisiinsa. Pian Alina huomaa olevansa raskaana. Joe jättää kotipuolessa olevan kihlattunsa sekä lupaavasti alkaneen tutkijanuransa amerikkalaisessa huippuyliopistossa ja muuttaa asumaan Suomeen. Joe saa tutkijanpaikan Helsingin yliopistosta, ja Alina hoitaa Samuel-vauvaa kotona.

Ei mene kuin pari vuotta, kun Alinan ja Joen avioliitto ajautuu kriisiin. Joe on tyytymätön elämäänsä ja uraansa junttimaiselta takapajulalta tuntuvassa Suomessa. Huonosta itsetunnosta kärsivä Alina puolestaan on varma, että Joe pettää häntä nuoren tutkimusassistenttinsa kanssa. Seksi ei suju, ja pariskunta vieraantuu vääjäämättä toisistaan. Puhumattomuus ja kulttuurien väliset yhteentörmäykset johtavat lopulta avioeroon, ja Joe jättää perheensä ja muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin.

Myöhemmin kumpikin avioituu uudelleen. Muutaman yksinäisen ja ahdistavan yksinhuoltajuusvuoden jälkeen Alina tapaa kiltin psykoterapeutti-Henrin, jonka kanssa hän menee naimisiin, ja pian Samuel saa hellyttävät kaksosveljet, Ukon ja Taiston. Joe puolestaan nai napakan tiedelehden päätoimittajan, Miriamin, ja he saavat kaksi tytärtä, Rebeccan ja Danin. Perhe-elämän ohella molemmat tekevät menestyksekästä uraa, Alina (suureksi yllätyksekseen) kirjailijana ja luennoitsijana ja Joe neuropsykologian professorina. He jatkavat tyytyväisinä elämäänsä eivätkä juuri pidä yhteyttä toisinsa. Samuelkaan ei tapaa isäänsä sen koomin.

Kaikki muuttuu, kun Samuel, Rebecca ja Dani tulevat teini-ikään. Samuel osoittautuu lukiossa isänsä kaltaiseksi lahjakkuudeksi luonnontieteissä, ja hänen kirjoittamansa artikkeli julkaistaan Suomen Kuvalehdessä. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi huippuarvosanoin ja pääsee suoraan sisään Helsingin yliopistoon. Kaikki kuitenkin alkaa mennä mönkään, kun Samuelille tulee ero tyttöystävän kanssa. Samuel ratkeaa juomaan, menettää opiskelupaikkansa, koska ei muista käydä vahvistamassa sitä ajoissa ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Samuel kuitenkin ryhdistäytyy, kun pääsee tutkimusapulaiseksi Laajakosken Biotieteet Oy -.nimiseen firmaan. Elämä hymyilee jälleen, kunnes eräänä päivänä Samuel näkee työpaikallaan jotain niin järkyttävää, että hän irtisanoutuu saman tien, pakkaa laukkunsa ja lähtee Amerikkaan. Siellä häntä aletaan epäillä ekoterrorismista ja isänsä uhkailusta.

Joen elämä alkaa suistua raiteiltaan, kun hän ja hänen tutkimusryhmänsä joutuvat eläinaktivistien toistuvien hyökkäysten kohteiksi. (Joen ryhmä käyttää kissoja koe-eläiminä! Saavat siis ansionsa mukaan.) Pian iskuja ruvetaan tekemään myös Joen kotiin. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Joen tyttären koulussa häärii outoja tyyppejä, jotka vanhempien lupaa kysymättä ovat antaneet Rebeccalle ilmaiseksi koekäyttöön iAm-nimisen uuden laitteen. iAm on jonkinlainen superkehittynyt versio älypuhelimesta. Se kytketään anturien avulla päähän niin, että kaikki Internetissä oleva sisältö voidaan ladata suoraan aivokuorelle. iAmin avulla voi siis esimerkiksi katsoa elokuvaa oman päänsä sisällä ilman että kukaan ulkopuolinen huomaa mitään. Rebecca joutuu täysin laitteen pauloihin, ja häntä pystytään manipuloimaan pelottavasti sen avulla.

Tilanne kärjistyy, kun Joen kotiin lähetetään lahjapaketissa pommi ja pakettia avaamaan ryhtynyt Dani pelastuu räjähdykseltä täpärästi. Alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että Samuel olisi kaiken takana. Joen ja hänen perheensä turvaksi hankitaan henkivartijat, ja Miriam, joka tähän saakka on aina vastustanut aseita, vaatii yhtäkkiä, että kotiin ostetaan revolveri. Joen ja Miriamin välit kiristyvät niin, että Miriam ja tytöt muuttavat pois perheen yhteisestä kodista Miriamin vanhempien luo, ja Joe jää yksin.

Tästä asetelmasta tapahtumat etenevät sietämättömän jännittävästi yllätykselliseen loppuratkaisuunsa.Valtonen on punonut romaaniinsa hyvän dekkarimaisen juonen, joka koukuttaa. Minun oli pakko lukea viimeiset parisataa sivua yhtä päätä, vaikka oli arki-ilta ja kello huiteli pitkälti yli puolen yön. Kirjan sulkemisen jälkeen oli vaikea saada unta, kun ajatukset askartelivat vielä pitkään sen maailmassa.

Parasta Valtosen romaanissa ovat kuitenkin moniulotteiset ja psykologisesti uskottavat henkilöt, joiden kohtaloon eläytyy huomaamattaan. (Ei yllätä, että Valtonen on toiselta ammatiltaan psykologi.) Vuoron perään lukijan myötätunto kallistuu joko Alinan, Joen tai Samuelin puolelle. Todellisuus näyttäytyy aivan erilaisena sen mukaan, kenen näkökulmasta sitä tarkastellaan. Ja näinhän se on todellisessakin elämässä. Kuinka helposti tulkitsemmekaan läheisiämme väärin, kun emme saa kakistettua ulos mieltämme vaivaavia asioita vaan syyttelemme heitä ja ajattelemme, että he eivät tiedä mitä tekevät!

Valtonen kritisoi teoksessaan myös nykymaailman menoa ja esittää aika karmivia visioita teknologian kehityksestä, markkinavoimien vallasta, terrorismista ja ekokatastrofista. Sokea usko tieteeseen ja teknologiaan, jossa tarkoitus pyhittää keinot, saa aikaan enemmän tuhoa kuin ratkaisuja ihmiskuntaa uhkaaviin ongelmiin. Toisaalta paluuta 1990-luvun alun jälki-Kekkoslovakiaankaan ei kukaan halua. Sen verran tragikoomiselta ja tutulta Valtosen kuvaus tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta ja tiedemaailmasta tuntui.

Voisi kuvitella, että He eivät tiedä mitä tekevät kuluu armotta kategoriaan "ahistus", mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Lukupiirimme Nooraa siteeratakseni tämäkin on "hyvällä tavalla ahistava kirja". Valtosen romaanissa on paljon keventävää, lämmintä huumoria. Parhaiten se tulee esiin sympaattisten pienten sivuhenkilöiden, Ukon ja Taiston, jutuissa. Ukko ja Taisto ihailevat Samuelia yli kaiken, koska tämä jaksaa leikkiä heidän kanssaan ja pitää heistä huolta, kun vanhemmat paahtavat töissään pitkää päivää. Kirjan hauskimpia katkelmia on mielestäni seuraava:
- Ootsä jotenkin vaisu? äiti kysyi Samuelilta. Samuel ei ehtinyt vastata, kun Ukko valpastui heti. - Oksettaako sua?  - Ei. - Sä olet ehkä tulossa kipeäksi, Ukko ilahtui. - En mä ole. - Sitä ei aina itse huomaa, Taisto sanoi. - Kyllä mä huomaisin. - Et huomaisi, Taisto sanoi perehtyneen asiantuntijan äänellä. - Kaapo on sanonut. Ylin auktoriteetti tautiasioissa oli päiväkodin Kaapo Laamanen , 5 v., joka oli saanut Bakteerit ja virukset -kirjan syntymäpäivälahjaksi. Sitä, mitä Kaapo Laamanen sanoi, ei sopinut tavallisten kuolevaisten kyseenalaistaa.
Valtonen kuvaa myös koskettavasti nuoren ihmisen  herkkyyttä ja haavoittuvuutta, joka piiloutuu teini-ikäisen kovan kuoren alle. Tämä tulee esille niin Samuelin isän kaipuussa ja sydänsuruissa, jonka ero tyttöystävästä saa aikaan, kuin Rebecan kapinoinnissa isäänsä vastaan. Rebeccan sietämättömän itsekkäältä vaikuttava käytös ja räyhääminen on pelkkää pintaa, joka sulaa loppujen lopuksi hyvin helposti.
- Mä olen pahoillani, Joe sanoo. Rebecca vilkaisee häntä, ja hänen kasvonsa ovat lapsen. - Siitä että mä suutuin, Joe sanoo. - On ollut vähän stressaavaa. Rebecca ei nosta katsettaan ruuasta eikä vastaa, mutta silmäripset värähtävät. Joe odottaa kärsivällisesti, ja jonkin ajan kuluttua pienet hartiat alkavat täristä. Liike on hienovarainen mutta selvä. Hän laskee kätensä tytön toiselle olkapäälle, ja tähän tyttö näyttää suostuvan. Hän vetää Rebeccan syliinsä. Viisitoistavuotiaan lämpimät kyyneleet putoilevat hänen käsivarrelleen. Rebecca nyyhkyttää hänen sylissään ajan, joka on pitkä mutta tuntuu lyhyeltä. Joe on onnellinen tyttärestään, siitä, että saa pitää tytärtään näin. - Kaikki järjestyy, Becca. - Joo. Tyttö pyyhkii ripsivärin hihaansa, nousee Joeen katsomatta ja kävelee yläkertaan.
Valtosen kirja on runsaudensarvi, jonka ahmaiseminen vaatii sulattelua. Tämänkin blogitekstin kirjoittaminen vei aikaa todella paljon, koska pääni oli niin täynnä kirjan herättämiä ajatuksia. Silti tuntuu, että sain kirjattua niistä ylös vain jäävuoren huipun!










sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jos vielä jään

Gayle Forman, 2009

Oli tavallinen päivä. 17-vuotias sellisti Mia on perheensä kanssa autoajelulla. Illaksi Mian täytyy ehtiä poikaystävän, Adamin keikalle, jota hän on odottanut. Sitä ennen kuitenkin vietetään yhteisiä hetkiä perheen kanssa. Odottamaansa iltaa Mia ei kuitenkaan koskaan kokenut.

Rokkariperheen tyttärenä Mia on valinnut klassisen musiikin ja on hyvin lahjakas sellisti. Mia seurustelee nousevan rockbändin laulajan Adamin kanssa. Mia on lähdössä Juliardiin opiskelemaan ja Adam kiertää keikkailemassa toisella puolella Amerikanmannerta. Tulevaisuus ja sen haasteet, varsinkin yhdessä olon vaikeus noissa oloissa, luo Mian ja Adamin välille epätietoisuutta. Se kaikki on kuitenkin pientä kun tapahtuu jotain, mitä kukaan ei voinut ennustaa.

Oregonissa sataa lunta. Mian perhe lähtee viettämään viikonloppua isovanhempien luokse. Autossa kinastellaan kuunneltavasta musiikista ja lopulta päädytään uutisiin. Takapenkillä Mia syventyy kuulokkeista virtaavaan Beethovenin sellosonaattiin. Perille he eivät kuitenkaan koskaan päässeet. Auto ajautuu vastaantulevan rekan keulaan, silmänräpäyksessä kaikki muuttuu.

Mia näkee oman kätensä sojottavan lumesta tienpientareella. Auto on ruttautunut kauttaaltaan. Äiti ja isä ovat kuolleet heti törmäys hetkellä. Pikkuveljeään Mia ei löydä. Ja Mia, Mia katsoo omaa ruhjoutunutta kehoaan ulkopuolelta. Ei kuulu muuta kuin sireenien lähestyvä ujellus. Onko Mia kuollut? Oudon tunnoton hän ainakin on. Mialle selviää, että hän on koomassa ja on hänen päätöksensä jäädä tai lähteä.

Kirjassa on kaksi tasoa. Toisessa Mia elää tilanteita oman kehonsa ulkopuolella tarkkaillen ja toisessa käydään takaumina läpi aikaisemmin tapahtunutta. Näissä takaumissa tutustutaan tarkemmin myös Mian perheeseen. Kehonsa ulkopuolelta Mia seuraa taisteluaan pysyä hengissä. Tätä taistelua ja jäämisen tai lähtemisen päätöstä kirjassa kuvaa hyvin Mian isän kirjoittamat lyriikat.
"Hei, mitä tää on?
Mitä mulle tapahtuu?
Ja muuten hei, mitä mä teen?
Nyt on vaan tyhjyys siellä,
missä ennen sun silmäsi loisti.
Mutta se muisto on jo kaukainen.
Se oli ilta eilinen.

Hei, mikä se oli?
Tuo ääni, jonka kuulin.
Mun elämä se vain,
siinä hujahti ohi korvien.
Ja kun katson menneeseen,
huomaan kaiken niin katoavaksi.
Sellaista on ollut jo kauan.
Eilisillasta asti.
Nyt lähden.
Häivyn ennen kuin tajuutkaan.
Luulen, että huomaat.
Luulen, että mietit, mikä meni vikaan.
Itse tätä valitse mä en,
mutta väsynyt oon taistelemaan.
Ja tää päätettiin jo kauan sitten.
Illalla eilen."


Jos vielä jään on saanut Tähtiin kirjoitetun virheen tavoin oman elokuvasovituksensa. Alla elokuvan traileri.


perjantai 6. helmikuuta 2015

Hupsu ja lempeä kuvaus rakastamisen vaikeudesta

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua (2015)

 
Karin, viisikymppinen, eronnut historianopettaja, jolla on ulkomailla asuva tytär ja muistisairas äiti.  Karinin ero oli kipeä, mutta sitä edeltänyt suhde ex-puolisoon vielä kipeämpi. Lauri on petetty ja jätetty insinööri, jota hiertävät menneisyyden muistot. Karin ja Lauri kohtaavat sattumalta samassa asuntonäyttelyssä. Pääparin ensikohtaaminen onkin aivan yhtä siirappinen kuin parhaimmissa nuortenkirjoissa:
"Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti kohteliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mahtuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään.
Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jotakin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan.
Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkää. Pitempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen silmänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vitsailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti, että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuista porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen.
Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyili, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyilläään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sillä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastakkain, samassa sähkömagneettisessa kentässä..."
Rakkauden tuska ei kosketa vain nuoria. Molemmat ovat saaneet omat haavansa rakkaudessa, eikä uskallus heittäytyä uuteen suhteeseen löydy helposti. Karinille kelpaisi vain Laurin kävelyseura, sen suurempia unelmia rakentamatta. Lempeät tunteet heräävät tahtomatta ja Karinin ja Laurin on pohdittava, mitä he lopulta haluavat ja kaipaavat? Rakastuipa minkä ikäisenä tahansa, aina mukana seuraavat samat ongelmallisuudet.

Omat roolinsa tarinassa ovat myös ex-puolisoilla, Karinin tyttärellä Klaralla sekä Lauriin ihastuneella kolmekymppisellä Kaarilla. Myös Karinin suhde työhön, ystäviin ja tyttäreen ryydittävät tarinaa. Mutta minä rakastan sinua on arjessa kiinni oleva tarina, joka syvenee menneiden asioiden kerronalla ja tulevaisuuden odotuksella.

Lukukokemuksena Eppu Nuotion kirja on helppo. Keskeytyksistä huolimatta tarina jatkuu vaivatta. Ei tarvitse miettiä mihin tarina viime lukukerralla loppui. Nuotio on luonut tavanomaisen rakkausromaanin, josta löytyy kaikki tutut rakkausromaanin juonteet. Itselleni kerrontatyylistä tuli mieleen voimakkaasti teineille suunnatut siirappiset vampyyrikertomukset, sillä erotuksella, että päähenkilöiksi ovat vaihtuneet tuikitavalliset keski-ikäiset. Minua tämä asetelma vaivasi. Miksi? Syyn luulen löytyvän viime aikaisesta nuorten kirjoihin "erikoistumisesta" eli syy lienee vampyyrikertomusten yliannostus ja siten täysin henkilökohtainen.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Feminististä fantasiaa

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (2014)



Päätin olla kunnon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja lukea tuoreimman Finlandia Junior -palkinnon voittaneen nuortenromaanin, Maria Turtschaninoffin Maresin. Koska kyseessä on fantasiakirjallisuuteen kuuluva teos, en ollut lukukokemuksesta etukäteen järin innoissani. Pottereita lukuun ottamatta tämä genre ei koskaan ole onnistunut kietomaan minua pauloihinsa. Kuinkahan monesti olen Sormusten herraakin yrittänyt lukea, mutta aina on kesken jäänyt! 

Turtschaninoffin romaani kertoo pienellä saarella sijaitsevasta luostarista, jossa elää erikoinen naisyhteisö. Siihen kuuluu sisaria, joilla kaikilla on omat eritysitaitonsa, sekä noviiseja, jollainen romaanin nuori päähenkilö Maresikin on. Luostaria johtaa lempeä ja viisas mutta hiukan etäinen Äiti. Tytöt, jotka tulevat luostariin, ovat usein kotoisin köyhistä tai väkivaltaisista oloista. Luostarissa he ovat turvassa, saavat tarpeeksi syödäkseen ja heille annetaan mahdollisuus opiskella.

Myös Maresi on tullut luostariin köyhyyttä pakoon. Hän suree nlkään menehtynyttä pikkusiskoaan ja ikävöi perhettään mutta viihtyy muuten hyvin luostarissa. Maresi on tiedonjanoinen nuori nainen, joka vielä etsii kutsumustaan. Aina kun mahdollista hän viettää aikaa sisar O:n johtamassa Tiedon talossa tutkimassa ikivanhoja kirjoituksia luostarin historiasta ja myyttisestä alkuäidistä, jota luostarissa palvotaan ja palvellaan. Maresi on ollut luostarissa neljä vuotta, ja hänen pitäisi pikkuhiljaa ratkaista, kenen sisaren noviisiksi hän ryhtyisi. Toinen vaihtoehto on jättää luostari ja palata ulkomaailmaan.

Eräänä päivänä luostariin saapuu uusi tyttö, Jai. Jai on sulkeutunut ja hiljainen mutta hän kiintyy nopeasti Maresiin ja alkaa seurata tätä kaikkialle. Maresikin pitää Jaista, sillä tämä tuntuu viihtyvän vähintäänkin yhtä hyvin kirjojen ääressä kuin hän itse, ja niin Maresi ottaa Jain siipiensä suojaan. Vähitellen selviää, että Jai on paennut luostariin vaikutusvaltaista, julmaa ja pelottavaa isäänsä, joka on murhannut Jain sisaren. Jain äiti on auttanut toisen tyttärensä pakomatkalle, ja Jai on varma, että äiti on joutunut maksamaan siitä hengellään.

(VAROITUS! TÄSSÄ KAPPALEESSA ON JUONIPALJASTUKSIA!) Luostarisaarella syntyy hurja taistelu, kun Jain isä sotajoukkoineen saapuu hakemaan tytärtään. Tässä vaiheessa otetaan taikavoimat käyttöön, ja muun muassa hiuksia palmikoimalla ja palmikkoja purkamalla nostatetaan myrsky, jolla onnistutaan heittämään kapuloita hyökkääjien rattaisiin. Lopulta paha saa palkkansa, ja Jain isä kuolee. Naiset ja tytöt pelastuvat, vaikka luostari kärsiikin aikamoisia aineellisia vahinkoja. Lopussa Maresi tekee ratkaisunsa ja päättää lähteä luostarista jakamaan oppimiaan tietoja ja taitoja kotiseutunsa köyhille.

Turtschaninoffin romaani oli helppolukuinen, ja fantasialle tyypillistä taikuuttakin alkoi tulla vasta tarinan keskivaiheilla. Pidin teoksen vahvoista naishahmoista ja feministisistä teemoista, jotka avautuvat helposti nuorille (tyttö)lukijoille. Juonikin oli ihan jännittävä, vaikka melko ennalta-arvattava. Sen sijaan epämääräiseen menneeseen aikakauteen ja maailmaan sijoittuva miljöö ja lukuisat henkilöt, joilla kaikilla on jokin kummallinen nimi, kuten Maresi, Jai, Loeni, Toula tai Heo, eivät saaneet minua tälläkään kertaa syttymään fantasialle. Mutta minä olenkin 70-luvun lapsi, jonka mielikuvitusta aikoinaan ruokittiin realistisilla ja opettavaisilla arkielämän kertomuksilla. Niistä olivat fantasiaelementit kaukana!

Daniel Glattauer: Takiainen (2013)

Daniel Glattauer on itävaltalainen kirjailija, joka työskentelee päivätyökseen oikeustoimittajana. Hänen teoksiaan on käännetty yli 30 kielelle. Glattauerilta on suomennettu aiemmin kirjapari Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto (löytyy myös blogin top10 listauksestani). Tuon kirjaparin luettuani, tykästyin Glattauerin tekstiin ja odotin uusia suomennoksia kuin kuuta nousevaa.

Takiaisen ilmestyminen on kuitenkin mennyt kaikesta odottamisesta huolimatta täysin ohi. Eräänä lauantaina kirjaston hyllyjä oikoessa se sitten hyppäsi silmilleni. Heti se lähti luettavakseni. Odotukset olivat korkealla. Takakansiesittelyn luettuani jo tiesin kyseessä olevan täysin erityyppisen kirjan aiempiin verrattuna.

Kun pohjoistuuli puhaltaa aloittaa Emmin ja Leon epätavallisen rakkaustarinan. Rakkaustarina, joka alkaa väärään osoitteeseen menneestä sähköpostista, ja jatkuu sähköpostin välityksellä pitkälle Joka seitsemäs aalto -kirjan tapahtumiin saakka. Kutkuttavalla koukuttava, nopealukuinen ja kevyt rakkauskertomus, on sekin tutustumisen arvoinen.

Takiainen kertoo nelikymppisestä yksinelävästä Judithista. Eräänä päivänä ruokakaupassa Judith törmää Hannekseen. Törmäyksen jälkeen Judith kohtaa Hanneksen sattumalta lähes päivittäin, tai niin Judith luuli. Hannes on arkkitehti, huomaavainen ja sivistynyt. Pikkuhiljaa Judith huomaa olevansa ällöromanttisessa suhteessa Hanneksen kanssa ja miettivänsä yhä useammin, miten on mahdollista, että Hannes on sinkku? Hannes lumoaa täysin Judithin perheen ja ystävät ja Judith jää yksin mietteidensä kanssa.

Rakkaustarina alkaa muuttua puistattavaksi trilleriksi kun Judith huomaa, ettei hänellä ole ollenkaan omaa aikaa. Hannes haluaa olla Judithin kanssa. Koko ajan. Aina. Hannes tarttuu Judithiin ja Judithin elämään takiaisen tavoin. Haluaako Judith olla sittenkään Hanneksen kanssa? Vai onko se kuitenkin Judith joka takertuu? Suhteesta pois pääseminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Tarina herätti tunteita, pääasiassa kauhunsekaisia. Pidin Hannesta jo tarinan alussa epäilyttävänä ja puistattavana. Tarina pohjusti rakkaustarinan hienosti ja tarinan puolessa välissä tapahtunut muutos pisti lukijankin miettimään tilannetta. Mitä juuri tapahtui? Jäikö minulta jotain ymmärtämättä? Ennakko-odotukset romuttuivat ja ilmeni uusia kysymyksiä. Kuka tai mikä onkaan kirjan "pahis"? Yllättäen loppuratkaisu myötäili tuota ensimmäistä ennakko-odotusta ja asetteli tarinan taas odotettuihin uomiin.

Päällimmäiseksi tunteeksi tästä lukukokemuksesta jäi ahdistus. Vainoamistapauksista ja mielenterveysongelmista kuulee paljon ja niistä voi lukea uutisia aivan liian usein. Takiainen on koukuttava, kauhistuttavan puistattava ja yllätyksellisiä käänteitä sisältävä trilleri!


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Haluatko miljonääriksi?

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)



Vastaus otsikon kysymykseen: "En halua!" Tai en ainakaan, jos Anna-Leena Härköstä on yhtään uskomista. Härkönen  nimittäin tekee uusimmassa romaanissaan Kaikki oikein hyvin selväksi, että raha ei tee onnelliseksi.

Romaanin päähenkilö, Eevi Puttonen, on keski-ikäinen kosmetologi, joka on koko ikänsä joutunut venyttämään penniä. Eevi rakastaa kauniita tavaroita ja vaatteita. Hän lukee sisustuslehtiä ja haaveilee luksuselämästä mutta joutuu useimmiten tyytymään näyteikkunaostoksiin. Kirppikseltä tehtyjen löytöjenkin hintoja hänellä on tapana hieman valehdella miehelleen Karille. Eevi on lopen kyllästynyt ainaiseen kituuttamiseen. Häntä myös ärsyttää, että paras ystävä Hanna ei "muista" maksaa kahdenkympin velkaansa, mutta koska kyse on pienestä summasta, Eevi ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi.

Eevin ja Karin elämä mullistuu, kun he voittavat Lotossa jättipotin ja ovat yhtäkkiä miljonäärejä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Eevi ja Kari alkavat miettiä, kenelle voitosta voi kertoa: vanhemmille, sisaruksille vai parhaille ystäville? Karin mielestä heidän kannattaa pitää ainakin aluksi matalaa profiilia eikä kertoa kenellekään. Muuten kaikki olisivat heti kerjäämässä. Eevi ihmettelee, muuttuisivatko heidän läheisensä todella saman tien kerjäläisiksi, jos saisivat tietää heidän onnenpotkustaan, mutta lopulta Eevikin arvelee, että on parasta olla ottamatta riskiä. Niin he siis päättävät pitää asian omana tietonaan ainakin siihen saakka, kunnes rahat olisivat tilillä.

Sekä Eevi että Kari jatkavat entisissä työpaikoissaan ja yrittävät ulospäin näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Matalan profiilin pitäminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa, ja varsinkin Eevi palaa halusta kertoa uutisen Hannalle. Aika pian Eevi sitten paljastaakin salaisuutensa, kun hän on Hannan kanssa ulkona syömässä. Eevin helpotukseksi Hanna vaikuttaa olevan vilpittömästi iloinen hänen onnenpotkustaan. Sitten tarjoilija tuo laskun, ja Hanna näyttää ilman muuta olettavan, että Eevi maksaa sen, ja niin tämä tietysti tekeekin. Sama toistuu kerta toisensa jälkeen, eikä Eevi saa sanottua Hannalle, kuinka paljon häntä ärsyttää se, että Hanna ei koskaan edes muodon vuoksi tarjoudu maksamaan omaa osuuttaan. Tämä alkaa hiertää ystävysten välejä, ja Eevi rupeaa vähitellen välttelemään Hannaa, vaikka toisaalta ajattelee, ettei hänellä ole varaa menettää ystäväänsä.

Kun muukin lähipiiri saa tietää lottovoitosta, käy juuri niin kuin Eevi ja Kari ovat pelänneetkin: kaikkien suhtautuminen heihin muuttuu omituiseksi, vaikka kukaan ei aivan suoraan pyydäkään rahaa. Ainoastaan Eevin veli Jusa tuntuu käyttäytyvän normaalisti Eevin seurassa.

Äkkirikastuminen tuo tullessaan paljon muitakin ongelmia. Eevi pelkää välillä melkein hysteerisesti, että rahat loppuvat ja hän joutuu palaamaan takaisin entiseen kituuttamiseen. Kari alkaa juoda yhä enemmän, ja he riitelevät jatkuvasti. Ilmapiiri työpaikalla kiristyy niin, että Eevi sanoo lopulta itsensä irti. Rahan törsääminen tuo hetken nautinnon, mutta ei täytä Eevin elämään muodostuvaa henkistä tyhjiötä.

Lottovoitto saa Eevin pohtimaan uudelleen ihmissuhteitaan ja sitä, mikä elämässä on todella tärkeää. Jotain positiivistakin sentään tapahtuu: suhde ennen niin etäiseen isään yllättäen lämpenee, kun he kohtaavat toisensa hoitokodissa, jossa Eevin dementoitunut äiti asuu, ja keskustelevat Eevin rikastumisesta.

Pidin Härkösen romaanista yllättävän paljon. Tällä kertaa päähenkilö ei tuntunut lainkaan ärsyttävältä, kuten useimmissa muissa hänen teoksissaan. Minulla on kummallinen viha-rakkaussuhde Härkösen tuotantoon: aina on pakko ahmia kaikki romaanit, jotka hän kirjoittaa, vaikka jokin hänen luomissaan naishahmoissa ärsyttääkin tavattomasti. (Tämä ei koske Häräntappoasetta, joka on mielestäni yhä Härkösen paras kirja. Mutta siinäpä onkin päähenkilönä poika!) Tunne on hyvin samankaltainen Liza Marklundin Annika Bengtsonia kohtaan.

Härkösen teksti on helppolukuista ja hauskaa. Luin kirjaa junassa, ja välillä piti hillitä itsensä, ettei purskahtanut nauramaan ääneen. Esimerkiksi kuvaus halaamisesta oli ihan hulvaton: "He halasivat muodollisesti. Helvi (Eevin asiakas) oli aloittanut tavan ja mahdollisesti huomannut, ettei Eevi välittänyt siitä, mutta ei sitä voinut yhtäkkiä lopettaakaan. Juuri se oli halailussa pirullisinta. Kun sen kerran aloitti, joutui nylkyttämään toisia vasten ikuisesti. Eevi halasi aina hätäisesti, taputteli halattavaa selkään kuin olisi röyhtäyttänyt vauvaa. Vetäytyi kauemmaksi heti kun kehtasi."

Juoni kulkee sujuvasti, joskin hiukan pitkästyin kuvauksiin Eevin ostosreissuista. Tarina vaikuttaa kaikin puolin uskottavalta, ja Härkönen onkin käyttänyt lähteenä Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään tutkimusta suomalaisista lottovoittajista.

Mitä tästä opimme? Raha ei tee onnelliseksi, mutta ei myöskään sen puute. Kultainen keskitie näyttää olevan tässäkin asiassa paras vaihtoehto.








sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Jälleensyntymisiä ja dejavu-kokemuksia

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014)



Aivan niin liekeissäni en Kate Atkinsonin uusimmasta romaanista Elämä elämältä ollut kuin Jackson Broady -dekkareista, mutta kyllä tämäkin ehdottomasti kannatti lukea. Kun pääsin jyvälle kikkailevasta tavasta kertoa tarinaa, niin kirja alkoi kuin alkoikin koukuttaa. Ideana nimittäin on kertoa erilaisia versioita päähenkilön elämäntarinasta. En pitänyt lukua, kuinka monesti Atkinson päähenkilönsä Ursula Toddin tässä romaanissaan ottaa hengiltä aloittaakseen hänen tarinansa aina uudelleen, mutta varmaan parikymmentä kertaa näin tapahtuu. Teoksessa leikitellään jälleensyntymisen ajatuksella, ja Ursula käy teini-ikäisenä psykiatrillakin voimakkaiden dejavu-kokemuksiensa ja outojen etiäistensä takia.

Kirjan tapahtumat alkavat Ursulan syntymästä vuonna 1910. Ollaan Englannin maaseudulla, Fox Corner-nimisessä talossa. On yö ja valtava lumipyry, kun Sylvie Todd synnyttää kolmannen lapsensa Ursulan.Vauva syntyy napanuora kiertyneenä kaulan ympärille. Ensimmäisessä versiossa Ursula kuolee saman tien, sillä lääkäri ei ole päässyt lumipyryn takia paikalle.Tämän jälkeen sama synnytystarina alkaa uudelleen niin, että tohtori Fellowes on paikalla ja pelastaa vauvan kuristumasta.

Tällä tavoin edetään aina vuoteen 1967 saakka, joskin kronologiaa rikkoen: Ursulan tarinaa kerrotaan johonkin tärkeään taitekohtaan asti, kunnes "pimeys lankeaa" eli Ursula kuolee. Sitten sama jakso Ursulan elämästä kerrotaan uudelleen niin, että jokin asia tapahtuukin toisin, ja Ursulan elämä saa jatkua.

Esimerkiksi hetki, jolloin 16-vuotias Ursula saa yllättäen ensisuudelmansa isoveljensä kaverilta, osoittautuu tällaiseksi tärkeäksi käännekohdaksi. Ensimmäinen versio on hyvin surullinen: Ursula antaa pojan suudella itseään vastustelematta, ja myöhemmin poika raiskaa hänet. Ursula tulee raskaaksi, ja hänelle tehdään abortti. Murtunut Ursula muuttaa pois kotoa, opiskelee sihteeriksi ja elää yksinäistä elämää. Hän tuntee olevansa saastunut, ja luulee, ettei kelpaa enää koskaan kenellekään. Sitten hän menee suinpäin naimisiin ensimmäisen miehen kanssa, joka osoittaa olevansa kiinnostunut hänestä. Avioliitosta tulee hyvin onneton, sillä Ursulan puoliso osoittautuu seinähulluksi ja lopulta pahoinpitelee hänet kuoliaaksi.

Juuri kun lukija on täysin ahdistunut Ursulan kauheista kokemuksista ja vääryyksistä, joita tämä on joutunut kärsimään, palataan takaisin hetkeen, jolloin Ursula saa ensisuudelmansa. Tällä kertaa Ursula mottaakin suutelijaa kuonoon. Sen ansiosta isoveljen kaveri ei koskaan edes yritä lähennellä Ursulaa uudelleen eikä Ursula joudu raiskatuksi. Hänen elämänsä saa aivan uuden suunnan. Tässä kohdassa aloin tosissani innostua Atkinsonin romaanin ideasta! Oli helpottavaa, että lukijalle jo rakkaaksi käynyt Ursula sai toisen mahdollisuuden!

Jackson Broady -dekkareiden tavoin tässäkin romaanissa on mainio henkilögalleria. Ursulan isä Hugh on lempeä ja sympaattinen pankkiiri, jota Ursula rakastaa koko sydämestään. Äiti Sylvie sen sijaan on voimakastahtoinen ja äksy nainen, jonka kanssa on vaikeampi tulla toimeen - ainakaan jos on yhtään eri mieltä asioista hänen kanssaan. Ursulalla on kolme veljeä, Maurice, Teddy ja Jimmy, sekä sisar Pamela. Kaikkien, jopa Hughin ja Sylvien, mielestä Maurice on aivan sietämätön tärkeilijä. Pamela on aina ystävällinen ja järkevä, luontainen äitihahmo. Teddy on kaikkien rakastama lemmikki ja kuopus Jimmy perheen taiteilija. (OMG! Tämä suurperhehän muistuttaa yllättävän paljon omaani, paitsi että minulla on vain siskoja! Ja onneksi kukaan heistä ei ole Mauricen kaltainen. :)) Lisäksi Toddin perheeseen kuuluvat paheellinen Izzy-täti sekä palvelijat Bridget ja rouva Glover.

Ursula itse on oman tiensä kulkija, rohkea seikkailija, joka haluaa nähdä maailmaa. Ennen sotaa hän matkustaakin Euroopan kiertomatkallaan muun muassa Saksaan. Siellä hän todistaa natsismin nousua ja ystävystyy nuoren Eva Braunin kanssa. Evan kanssa Ursula viettää aikaa Hitlerin talossa ja vaistoaa tulevan pahuuden. Kun Ursula palaa kotiin, sota syttyy. Ursula on mukana raivaamassa Lontoon pommituksen jälkiä ja etsimässä eläviä ja kuolleita raunioista. Hänellä on useampiakin rakastajia mutta ei aikomustakaan mennä naimisiin. Ursula muistuttaakin paljon Jackson Broady -sarjan Louise Monroeta ja muita sitkeitä selviytyjiä, joita olen kuvaillut edellisessä postauksessani.

Myös tematiikassa on paljon samaa kuin aikaisemissa Atkinsonin kirjoissa. Äitiyttä, lapsuuden kokemuksien merkitystä ja traumoista selviämistä käsitellään tälläkin kertaa. Päälimmäisenä jää kuitenkin pohtimaan sitä, miten sattumanvaraista elämä voi olla ja kuinka iso merkitys tekemillämme valinnoilla on.
 
Atkinsonin Elämä elämältä on aikamoinen runsaudensarvi, joka vaatii sulattelua. Luultavasti koko romaani pitäisi lukea uudelleen, jotta kaikki sen tasot avautuisivat. Ehkä jonkin päivänä sen teenkin (hah, niin varmaan). Tästä teoksesta haluaisin kyllä päästä vaihtamaan ajatuksia jonkun kanssa, joten yrittäkäähän Atkinsonia fanittavat siskoni saada tämäkin opus joskus kahlattua läpi! Mari, myös sinulle heitän tästä jälleen yhden lukuhaasteen! Ja tietysti kenelle tahansa muullekin.